Sisällön tarjoaa Blogger.

VIIME HETKEN PAKETOINTIVINKIT

Lahjan paketointi ideoita. Paketointi ilman teippiä. Ekologinen paketointi. Kierrätettävä lahjapaperi. Lahjapaperi eko käärepaperi kierrätys.

Lahjan paketointi ideoita. Paketointi ilman teippiä. Ekologinen paketointi. Kierrätettävä lahjapaperi. Lahjapaperi eko käärepaperi kierrätys.


“Lahjapaperia ei saa laittaa paperinkeräykseen

Kuulostaako tutulle? Toisin, kuin sanasta lahjapaperi voisi päätellä, ei lahjapaperia saa kierrättää paperinkeräykseen. Tästä huolimatta, vuosi toisensa jälkeen, taloyhtiöiden paperiastiat täyttyvät joulun jälkimainingeista. Lahjapaperi tulee lajitella energiajakeeseen ja se menee näin ollen suoraan poltettavaksi. Kyseinen tuote on usein niin vahvasti värjättyä tai pinnoitettua, ettei sitä pystytä hyötykäyttämään.

Lahjapaperia kuluu helposti perheessä metritolkulla vuosittain. Jos lapsia ja muita lahjansaajia on paikalla useita, sitä yhden kerran käytettyä, mytättyä silppua, syntyy jouluna helposti useita kassillisia. Tästä on nollahukka kaukana.

Itse mietin jo etukäteen lahjanantajana sitä, onko kääre kertakäyttöinen ja miten sen voi asianmukaisesti kierrättää.

Kertakäyttöroskan antaminen lahjan mukana on vastenmielinen ajatus. 

Jos haluat paketoida lahjat ekologisemmin, nappaa tästä talteen kertakäyttökulttuuria vastustavat paketointivinkit:

  • Ristikkolehdet. Lahjansaaja voi halutessaan täyttää ne ja lopuksi kierrättää paperinkeräyksessä.
  • Sanomalehdet, aikakauslehdet, kirjojen sivut, kartat ja vanhat seinäkalenterit. Kääri lahja kauniiseen aukeamaan. Edellämainitut kierretään paperinkeräyksessä. 
  • Tapetti. Jos sinulle on jäänyt ylimääräisiä paloja, käytä ne ensin lahjojen koristeluun; kääririmiseen tai ruusukkeisiin. Ei saa kierrätää paperinkeräyksessä, mutta ekologisemman vaihtoehdon siitä tekee hyötykäyttö. Tapetti hävitetään poltettavan jätteen mukana.
  • Kankaat. Ompele vanhasta puuvillaisesta lakanasta uudelleen käytettäviä lahjapusseja. Rikkouduttuaan nämä voidaan kierrättää tekstiilinkeräyksessä.  
  • Hyötykäytä vaikean mallisten ja rikkoutuvien lahjojen pakkaamisessa elintarvikkeiden pahvirasiat. 
  • Valitse vahvan muoviteipin sijaan paperiteippi tai paketoi lahjat teipittömästi.
  • Lahjanaruiksi sopii villalangan hukkapätkät tai maton kuteet. Jos ostat lahjanarua, valitse kierrätyspuuvilla- tai paperipohjainen ekonaru kiiltävän muovisen sijaan. Paperipohjaisen narun voit kierrättää kartonkikeräyksessä.
  • Jos joudut ostamaan lahjapaperia, valise kierrätyspaperista valmistettu ja muovittamaton versio, joka on värjäämätön tai vesiliukoisin värein värjätty. Tarkista, että pakkauksessa lukee paperin soveltuvan paperinkierrätykseen. 


Tip tap ja ihanaa joulun odotusta!
Laura

JOS VARASTAISI VIELÄ YHDEN PÄIVÄN LISÄÄ






Epäilen, että vanhan talon omistamissa ei ole juurikaan yhteistä sen kanssa, että ostaa kodin kerrostalosta. Se meinaan muodostuu rationaalisellekin ihmiselle vuosien myötä sellaiseksi rakkaustarinaksi, ettei sitä kauppakirjan ostohetkellä vielä aavista. Tämän kerron painokkaasti ja varmana asiastani, vaikkei kokemusta ole, kun tästä yhdestä torpasta. En voisi kuvitella, että vastaan tulee toinen saman reaktion minussa aiheuttava asumus. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana tuntuu, etten ole juureton, vaan kotona.

Meillä ja Tyynelällä on nyt takana kahdeksan vuotta yhteistä historiaa, eikä lähtemisenvaikeus suinkaan ole näinä vuosina helpottanut. Se tunne on sunnuntaisin tuttu. Aamusta asti ilmassa on hähmäistä levottomuutta. Jo aamupalalla alitajunnastani nousee lehteä lukiessa ajatus, etten tahtoisi mennä kaupunkiin. Tekisi vaan mieli laittaa puut saunan pesään. Istua ihan hiljaa pellon laidassa. Keittää vielä yksi kuppi teetä. Miettiä vielä yhden illan ruuat. Liottaa kaapin päältä purkista kuivattuja suppilovahveroita ja kaivaa ylähyllyltä ristottoriisiä - juuri sopivasti kahdelle. Tehdä vielä kerran kaikki päivän tutut rutiinit.

Iltaa kohden sitten ajaudutaan keskusteluun, että onko maanantaiaamuna jotain akuuttia, odotetaan, että jompi kumpi sanoo sen - lähdetäänkö vasta aamulla. Yksi ilta vielä. Sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Janne lähtee puuvajan kautta pihasaunalle ja pian piipusta nousee savu. Mä katson sitä ikkunasta ja uppoudun neuletyöni kanssa sohvan nurkkaan. Ihan, kun olisi varastanut yhden päivän lisää. Ja kun auto sitten aamupäivällä starttaa Tyynelän pihasta kohti keskustaa, me molemmat aina huikataan, että "Hei kiitos Tyyne, oli kivaa. Oot ihana. Ihan kohta nähdään taas."






ELÄMÄÄ AIVOINFARKTIN JÄLKEEN, osa 2



Syksy mennyt pitkälle hiljaiselossa. Olen monesti miettinyt blogini kohtaloa ja sitä onko minulla millainen velvollisuus aktiivisuuteen, sekä blogin että Instagramin osalta, lukijoitani kohtaan. En haluaisi, että minulle rakkaasta asiasta tulee velvoite, mutta sille se toisinaan, onneksi ainostaan heikompina hetkinä, tuntuu. Tämä syksy on ollut taas yllättävän raskas. Ja, että tällaisia yllätyksiä tulee vielä seitsemän vuoden jälkeen, tuntuu kamalalle.

Aivoinfarktin jälkeen, kaikkina näinä vuosina, on ollut aikoja, jolloin nykytilannetta on vaikeampi kestää. Niinä päivinä, viikkoina ja kuukausina elämä näiden oireiden kanssa tuskastuttaa enemmän, kun tavallisesti. On erityisen vaikeaa sietää sitä, että vaikka sain nopean avun ja jäin henkiin, on minun elettävä näiden asioiden parissa kaikki elämäni minuutit ja muiden silmissä tilanne näyttää ohitetulle - sille, että selvisin.

Heikkouden ja avuntarpeen myöntäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Tunnen oloni nillittäjäksi, kun kerta toisensa jälkeen huomautan samoista asioista - etten nää vasemmalle, ettei saa jättää kaapinovia auki, etten voi sopia kahta menoa samalle päivälle, etten enää kykene useimpiin extempore- menoihin, että pitää jättää aikaa myös päiväunille, etten mielelläni tule heikompina päivinä ihmisten ilmoille ja jos tulen, on toivottavaa kävellä mun vasemmalla puolella, ettei tarvitse joka hetki niin kamalasti keskittyä siihen, mihin saatan törmätä. On kulunut seitsemän pitkää vuotta ja edelleen elämässäni on ainoastaan muutama ihminen, jotka kysyvät, mihin toivoisin voivani illallisella istua, että nään kaikki muut pöydässä olijat. He ovat niitä tyyppejä, jotka kävellessämme vaivihkaa vaihtavat puolta, jotta eteneminen on vaivatonta. Äläkä nyt käsitä väärin, tämä ei ollut moite. Tilannehan on täysin ymmärrettävä - ei tämä ole juuri kenenkään muun jokapäiväistä arkea. Itse en vaan aina jaksa olla vaativa (siltä se tosiaan minusta tuntuu) ja muistuttaa asiasta. En silti odota, että kukaan automaattisesti muistaisi sen, miten minä toimin. Samojen pyyntöjen hokeminen vaan kyllästyttää minuakin ja siksi en toisinaan jaksa niitä esittää. Tilanne aiheuttaa kuitenkin sen, että tunnen olevani asian kanssa aivan hirvittävän yksin.

Näinä vaikeampina kausina oman mausteensa soppaan heittää se, että kaikki neurologiset oireeni pahenevat kuormituksen ja stressin myötä. Kongnitiiviset toiminnot hidastuvat, rutiininomaisiinkin tehtäviin tuhraantuu paljon aikaa, muisti ei pelaa, keskittyminen on vaikeaa, kasvojen tunnistaminen ja esineiden etäisyyksien hahmottaminen on hankalaa, aistiärsykkeet voimistuvat, ajantaju katoaa, mieli on levoton ja kiihtynyt, itkureaktio tulee, vaikken ole surullinen tai liikuttunut ja liikkuminen on kömpelöä tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä tai esteitä. Sitten stressaan näistä oireista kaiken muun lisäksi ja vanha tuttu kaava on valmis.

Tänä syksynä on ollut pakko levätä - priorisoida rankalla kädellä ja levätä. Olen viime kuukausina peruttanut osallistumiseni muun muassa lukuisiin pr- tapahtumiin, yhteen blogikirpputoriin, serkkuni häihin, tyttöjen iltaan ja moneen muuhun vähäpätöisenpään tapahtumaan. Jokaisen peruutusviestin lähetettyäni minusta on tuntunut siltä, että olen pettänyt ihmisten odotukset. Sitä on todella vaikea kestää. Fakta kuitenkin on, että kun vuorokaudessa nukkuu 9 tuntia, jää valveillaoloaikaa 15 tuntia. Sen pitää riittää töihin, palautumiseen, syömiseen, siirtymiseen paikasta A paikkaan B, päiväuniin, loppuneen jogurtin ostamiseen, apteekissa asioimiseen, treenaamiseen, peseytymiseen, lukemiseen ja kodin plus avioliiton hoitamiseen. Todella vähän tilaa jää millekään muulle. Vaikka en elä ruuhkavuosia sanan perinteisessä merkityksessä; lapsiperheessä, on aika todellakin kortilla.

Näitä tilanteita ja ylipäätään elämää aivoinfarktin jälkeen miettiessäni, luin parin vuoden takaisen tekstini "Elämää aivoinfarktin jälkeen". Se vähän järkytti. Hämmensi, koska olisin voinut kirjoittaa sen edellisen kauppareissumme jälkeen. Se käsittelee aivan samoja teemoja, joita käyn ja Jannen kanssa yhdessä käymme, edelleen läpi lähes päivittäin. Janne luki tekstin myös ja kysyi, että onko se tosiaan pari vuotta vanha. Se tuntui eiliselle. Edelleenkin kuormituksen kestoni on samalla, heikolla tasolla ja huonon hahmotuskyvyn ja keskittymiskyvyn kanssa kaiken tekemiseen menee keskimääräistä kauemmin. On aina etsittävä tärkeiden asioiden toimittamiseen päivästä se oikea, vähiten sumuinen, hetki. Tuon vanhan tekstin lukeminen havahdutti ajattelemaan sitä, miten vaikeaa on kestää oireita, kun tietää, ettei tilanne ole muuttumassa ratkaisevasti parempaan suuntaan ja tietysti sitä myös, miten paljon toisen sairastuminen määrittelee meidän elämää, arkea ja suhdetta. On hiton tärkeää muistaa joka päivä kertoa toiselle miten paljon häntä arvostetaan ja rakastetaan. Se meillä onneksi muistetaan.

Paitsi rakkaus, myös kirjoittaminen on terapiaa. Se on ollut ylästeelta saakka tapani käsitellä ja järjestää päässäni liikkuvia asioita. Se on myös tapa nostaa esille asioita, jotka muuten saavat liian vähän suunvuoroja. Joka kerta, kun olen pistänyt ylös ajatuksiani elämästä sairastumisen jälkeen, olen saanut paitsi kymmenittäin kysymyksiä ja kommentteja, myös sähköposteja - entuudestaan aivan tuntemattomilta ihmisiltä, jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa, vaikka eivät tiedä miksi. Mutta minä tiedän - se on järjettömän tärkeä tunne, että joku jossain saattaa tietää, miltä sinusta tuntuu.