8.00 - 16.30 (ei ruokataukoa)





Luin tänään mitä Ilona oli kirjoittanut työelämästä. Se pisti rattaat päässä raksuttamaan. Millaiseksi tämä (arvo)maailma on mennyt? Sijaisperheen äidiltä kysytään milloin meinaat palata oikeisiin töihin. Ei sen oikeampaa työtä olekkaan. 

Ei. Töissä pitää olla kahdeksasta neljään. Mieluusti ylikin, että olet todistetusti reipas. Joka päivä. Tehdä vähän vielä illalla kotonakin. Se on hyvä työntekijä. Enkä mä sillä… joku tykkää. Jollekin se on se inspiroiva tapa elää. Se, josta saa ne onnen tunteet. Silloin siitä kannattaakin pitää kiinni. Mutta että voisi sitä muidenkin valintoja yrittää ymmärtää.

Tämä suomalainen (vai pohjoismainen?) tapa määritellä työn kautta kaikki vaan kummastuttaa. Se ei ole normaalia, että joku elää vähän vähemmällä työmäärällä. Tai että tekee töitä siihen kellon aikaan, kun itsestä parhaalta tuntuu. Vieraalta kysytään ensimmäisenä mitä tämä tekee työkseen. Minultakin. Vastaan, etten tällä hetkellä mitään. Keskustelu loppuu. Ei sanottavaa. 

Miksi ei kysytä millainen perhe sinulla on? Mistä haaveilet? Millainen ihminen olet? Mitä harrastat? Mistä nautit elämässä eniten? Meneekö se liian henkilökohtaiseksi? Ymmärrän toki, että ei ehkä tahdota loukata. Ettei kysytä miksi olet työtön. Mutta kyllä se hiljaisuuskin aika kiusallista on. 

Tätä samaa arvomaailmaa ilmentää työhaastattelut. Itse olen ollut useammin sillä haastattelijan paikalla ja kysynyt ne kummalliset kysymykset. Stressinsietokyky? Joustomahdollisuudet? Kaikki valmiudet tähän tehtävään? Missä näät itsesi viiden vuoden päästä? Ihan hävettää, kun taakseen katsoo. Miksi pitäisi olla niin eteenpäin suuntautunut? Elämähän on tässä.

Jaa että mitä kysyisin jos joskus vielä istuisin siinä haastattelijan paikalla? No ehkä jotain tällaista? Oletko hyvä tyyppi? Reipas? Positiivinen? Avoin? Suora? Välitön? Mitä osaat ja ennen kaikkea mitä vielä haluaisit oppia?

Kuvituksena on keittiön kello, sekä lauseita Positiivareilta, joita kirjoittelin ylös - siihen telineeseen joskus tuleviksi.