30.1.2014

8.00 - 16.30 (ei ruokataukoa)





Luin tänään mitä Ilona oli kirjoittanut työelämästä. Se pisti rattaat päässä raksuttamaan. Millaiseksi tämä (arvo)maailma on mennyt? Sijaisperheen äidiltä kysytään milloin meinaat palata oikeisiin töihin. Ei sen oikeampaa työtä olekkaan. 

Ei. Töissä pitää olla kahdeksasta neljään. Mieluusti ylikin, että olet todistetusti reipas. Joka päivä. Tehdä vähän vielä illalla kotonakin. Se on hyvä työntekijä. Enkä mä sillä… joku tykkää. Jollekin se on se inspiroiva tapa elää. Se, josta saa ne onnen tunteet. Silloin siitä kannattaakin pitää kiinni. Mutta että voisi sitä muidenkin valintoja yrittää ymmärtää.

Tämä suomalainen (vai pohjoismainen?) tapa määritellä työn kautta kaikki vaan kummastuttaa. Se ei ole normaalia, että joku elää vähän vähemmällä työmäärällä. Tai että tekee töitä siihen kellon aikaan, kun itsestä parhaalta tuntuu. Vieraalta kysytään ensimmäisenä mitä tämä tekee työkseen. Minultakin. Vastaan, etten tällä hetkellä mitään. Keskustelu loppuu. Ei sanottavaa. 

Miksi ei kysytä millainen perhe sinulla on? Mistä haaveilet? Millainen ihminen olet? Mitä harrastat? Mistä nautit elämässä eniten? Meneekö se liian henkilökohtaiseksi? Ymmärrän toki, että ei ehkä tahdota loukata. Ettei kysytä miksi olet työtön. Mutta kyllä se hiljaisuuskin aika kiusallista on. 

Tätä samaa arvomaailmaa ilmentää työhaastattelut. Itse olen ollut useammin sillä haastattelijan paikalla ja kysynyt ne kummalliset kysymykset. Stressinsietokyky? Joustomahdollisuudet? Kaikki valmiudet tähän tehtävään? Missä näät itsesi viiden vuoden päästä? Ihan hävettää, kun taakseen katsoo. Miksi pitäisi olla niin eteenpäin suuntautunut? Elämähän on tässä.

Jaa että mitä kysyisin jos joskus vielä istuisin siinä haastattelijan paikalla? No ehkä jotain tällaista? Oletko hyvä tyyppi? Reipas? Positiivinen? Avoin? Suora? Välitön? Mitä osaat ja ennen kaikkea mitä vielä haluaisit oppia?

Kuvituksena on keittiön kello, sekä lauseita Positiivareilta, joita kirjoittelin ylös - siihen telineeseen joskus tuleviksi.

38 kommenttia

  1. Kello on erittäin ihana!
    Ja tuo teksti, ei mitään lisättävää. Totta niin totta kaikki. Voi kunpa saisin sinut minua haastattelemaan sitten kuin lähden ihan oikeisiin töihin. ( nythän mä en tee mitään, kotona vaan pitkät päivät.niinpä)
    ihanaa auringon paistetta päivääsi Laura!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hauska. Noin pelkistetty. Tosin jossain vaiheessa mietin, että dippaisin viisarit johonkin toiseen väriin. Punaista olen vähentänyt, mutta keittiössä sitä vielä. Kaipa se sinne saa jäädäkin nyt toistaiseksi :)

      Kiitos Ride sun kauniista sanoista. Meidän vaan pitäisi nyt keksiä, että mille alalle mä hakeudun, mihin sä sit voisin hakea ;)

      Leppoisaa viikonloppua!

      Poista
  2. Mä toivon niin kovasti, että pystyn järjestämään asiat niin syksyllä, että voin tehdä töitä "vain" osa-aikaisesti. Todella ajankohtainen ja miettimisen arvoinen aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivon, että sun toiveet toteutuu!

      Jokainenhan voi paremmin (ja on varmaan parhaimmillaankin) silloin, kun voi toimia itselle ominaisella ja sopivalla tavalla.

      Poista
  3. Hyvin sanottu.

    Toisaalta tuo on kyllä mielenkiintoinen kysymys, että mitä ihminen tekee työkseen. Jos sen kysymyksen jollekin esitän, en tiedä mitä sillä haen. En määritä ihmistä työn kautta, mutta toisaalta työ kertoo ihmisestä paljon. Ainakin monissa tapauksissa. Se, että vastaus olisi en mitään, kiinnostaisi myös. Enkä välttämättä edes ajattelisi, että TYÖTÖN. Työtön on jotenkin negatiivissävytteinen sana. Eikä se aina ole negatiivista. Siis jos ei ole juuri sillä hetkellä työelämässä. Downshiftauskin on jees (ainakin yksilön näkökulmasta).

    Oi tuo työhaastattelijan osa olisi kyllä mielenkiintoinen. Jos on sinut itsensä kanssa, eikä työhaastattelijana jännitä tilanteita, ovat ne varmasti oiva näköalapaikka nähdä ihmisten moninaisuutta ja erilaisuutta. Ja kaikkea!

    Tuli muuten mieleen, että toinen mielenkiintoinen asia töihin liittyen, johon törmään usein (vauva kainalossanikin) on, että - Sä et sitten tee mitään muuta? Että et käy töissä?
    Ensi kerralla vastaan ehkä, että joo käyn mä töissä kodin ulkopuolellakin, jätän vaan vauvan pinnasänkyyn päivän ajaksi odottamaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis downshiftausKIN on jees. En liittänyt työttömyyttä ja downshiftausta toisiinsa tuossa. Vaikka niin saattoi näyttää.

      Poista
    2. Niin kyllä kertoo. Mä en esimerkiksi pahastuisi laisinkaan, jos mulle esitettäisiin jatkokysymys, että "Harmittaako se sua?" Jollekinhan "työttömyys" voi olla toivottu tila. Tarkoitan tällä sitä, että joku voi olla juuri lähtenyt ja menossa tekemään jotain mitä todella haluaa.

      Toi downshiftaus on kyllä mielenkiintoinen juttu. Miten sen kukin ottaa tai tekee. Yksilökannalta joo jees, mutta miten sitten muuten. Mä en ole päättänyt mitä mieltä mä siitä olen. Se riippuu tietty siitäkin, että miten rahoittaa elämisensä. Monimutkainen homma. No. Jokainen tavallaan.

      Haastatteleminen on ihan parasta. Siitä mä kyllä tykkään. Sitä toivoisi, että jos koskaan sitä tulee enää tekemään, niin onnistuisi vapauttamaan tilanteen niin, että saa ihmisistä sen parhaan irti.

      :DDD Voi kanssaihmiset kömpelöine kysymyksineen

      Poista
  4. Jaa kuinka paljon tunnen jo syyllisyyttä siitä, et kaikki kaverit alkaa paineleen töihin ja vie muksuna päiväkotiin. Joko munki täytyy? Mitä syyllisyyttä sitten tunnen, ku olen töissä ja lapset päiväkodissa? Kaikki kysyy koska palaan töihin? Eikö olis jo aika laittaa muksut hoitoon. Menenkä hoitaan toisten lapsia ja vien omat toiselle hoitoon. EN OLE VALMIS! Kasvavat liian nopeaa! Tää on mun elämä! Tää on mun työ! Tää on mun kaikki! Älkää viekä tätä multa pois, koska kohta ei enää äidin hoitamisen tarve ole enää niin akuutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui ku niin tohkeissani kirjotin, et PARI??? virhettäki eksy mukaan. Yrittäkää ymmärtää.

      Poista
    2. Ymmärrän :D

      Yhteisönpaine on kyllä erikoinen ilmiö. Mikä on normaalitapa? Ja mitä joku toinen on tehnyt niin paljon paremmin, että hän voi tulla toiselle kertomaan miten tämän kuuluu toimia. Millä oikeutuksella muka voi paheksua toisen valintoja? Teet itse niinkuin parhaalta tuntuu.

      Jos me elettäisiin vielä omavaraisemmassa yhteisössä, missä talkootöillä auteltaisiin naapureita, niin ei varmaan olisi näin paljon piikittelöitä ja neuvojia (tai ainakin keskustelut olisi toisenlaisia). Nyt se on aina muka itseltä pois se toisen valinta, kun "menee verorahoista".

      Poista
  5. Mulle on tullut ihan armoton työangsti - tietty siksi kun omatyö on liukuhihnaa, maailmankaikkeuden kannalta merkityksetöntä ja sellaista mistä ei suuria kicksejä saa, mutta myös koska LÄNSIMAINEN ARVOTYHJIÖ! Mun ajattelutapahan on ihan kansantaloudellinen katastrofi, mutta yritän kyllä tällä hetkellä minimoida turhan ja tyhjänpäiväisen työn - palkallisen tai palkattoman - tekemisen ihan totaalisesti. Koko "törkeen pitkä työviikko - nollaus viikonloppuna - menetetyn ajan kompensointi päättömällä kulutuksella"-mentaliteetti tuntuu ihan absurdilta.
    Ääh, alan kuulostaa hirveältä sossupummilta (pahinta mitä voi olla), vaikka nautin työstä jossa voin auttaa, tehdä tulosta, olla tärkeä osa universumia. Tällä hetkellä se "työ" on kotona, joskus ehkä jotain koulutusta vastaavaa, mutta toivottavasti ei mitään sellaista mikä vie leijonanosan hereilläoloajasta ja antaa takaisin jotain hiluja.
    Ugh. (Kevyt purkautuminen ennen yövuoroa, mutta huomaatkin että me kaikki tullaan tänne meuhkaa sun mukana!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tää on nykypäivää tää 5+2. Ei dietti, vaan tapa elää. Viitenä ei ja kahtena kyllä.

      Mä oon alkanut kyseenalaistaa sen normiarkirytmin tämän pakollisen kyydistä tipahtamisen myötä. Ei se voi olla niin, että täällä vedetään niskalimassa muiden ehdoilla ja sitten kuollaan. Ja se oli siinä. Jos haluaa jotain muuta, on tehtävä ratkaisuja sen toteuttamiseksi ja voitava luopua jostain. Joku voi vaikka muuttaa maalle ja kituutella rahallisesti tiukalla, mutta olla onnellinen.

      Tää herättää suuria tunteita. Ja musta on muuten ihan mahtavaa, että moni lähti kommentoimaan. Jos mielipiteitä jakamalla olisi mahdollista ymmärtää toistakin paremmin.

      Poista
  6. Niin totta. Muutamia vuosia sitten kun olin puolisen vuotta työtön, mua ahdisti ihan tosissaan se että määritelläänkö minut ihmisenä vain sen kautta olenko töissä, tuottava yksilö? Onko ihminen täysin hyödytön ja arvoton työttömänä? Ja nykyään kun olen pienen lapsen kanssa kotona, multa kysytään suunnilleen kerran viikossa "Milloin ajattelit mennä oikeisiin töihin?". Mä ajattelen salaa mielessäni että voiko oikeampaa työtä ollakaan kun hoitaa omaa lastaan? Vai voiko sitä edes työksi laskea? Onko väärin olla kotona? Mä alan tuntea ympäristön painetta töihin paluusta, vaikka ite en vielä haluaisi ajatellakaan pienen laittamista päiväkotiin. Eipä sillä, mulla ei edes ole työpaikkaa mihin palata, eli olen kaksinkertainen paha: työtön kotiäiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena tästä… kun kerroit oman tarinasi.

      Erittäin harmillista tämä nykymeno. Omien ja perheen ongelmien/ haasteiden lisäksi pitää tuntea painetta vielä ulkopuolelta tulevaa painetta. Kaikenlisäksi musta tuntuu tämä on vielä jollain tavalla sukupuolisidonnaista. Naisten kokevat enemmän painetta tästä, kun he yleisemmin jäävät hoitovapaalle. Se on "normaalimpaa", että nainen on kotona. Oudompaa, jos se on mies. Toisaalta miehille työttömyys voi sen vuoksi olla erittäin kovakolaus, joissain tapauksissa pahempikin, jos se tulee yllättäen. Ei voi edes harkita jäävänsä lasten kanssa kotiin / kotia hoitamaan.

      Mitä ikinä valitsetkin, tee se itse ja tule onnelliseksi :)

      Poista
  7. Minä oon aina ollut mahdottoman kunnianhimoinen. Ja jotenkin määritellyt varmaan itseni pelkästään työn kautta. Tai siis ei mulla mitään muita suunnitelmia ollutkaan kuin se, että mitä teen isona työkseni (enkä muuten oikeen koskaan osannut päättää että mitä) ja että se on se maailman tärkein asia. Yläasteella jo mietin että mitä kannattaisi ottaa valinnaiseksi. Siis ei että mikä olisi hauskaa tai mielenkiintoista, vaan että mistä ois tulevaisuudessa hyötyä (opiskelin muuten venäjää ja konekirjoitusta, mm.). Halusin mahdollisimman äkkiä pois kotoa maalta ja opiskelemaan hyvään kouluun (lukioon kaupunkiin). Opiskelin sitten kauppatieteitä, kun ajattelin että siinä on paljon mahdollisuuksia. Ei se koulutus varmasti hukkaan mennytkään. Mutta jotain tapahtui. Siis jotain tosi mystistä tapahtui.

    Nimittäin täällä mää nyt oon maalla taas. Ja uskon että näin tämän piti mennäkin. Oon ehkä onnellisin ikinä. Töissä oon käynyt viimeksi 2011 (vaikka se vakipaikka on edelleen takataskussa odottamassa), vaikka toki tässä samalla muiden juttujen lisäksi pyöritetään maatilaa. Mutta että en enää vois ehkä kuvitellakaan sellaista elämää, että tekisin vaan töitä. ELÄMÄ ON NIIN PALJON ENEMMÄN! Jo pari vuotta sitten kävin pitkästä aikaa opiskeluaikojen jälkeen kahvilla erään miespuolisen kaverin kans. Se oli kyllä maailman eniten ihmeissään että mitä mulle on tapahtunut. Kun siinä istuin kahvilassa vauva kainalossa ja olin kai ihan jotain muuta kuin oli tarkoitus. Se kaveri tais sanoa ihan ääneenkin sen että kun minusta jos jostain ois uskonut jotain aivan muuta, että oisin "mennyt ja särkenyt sen miesten maailman lasikaton".
    Heh, onneksi jotain tapahtui :D

    Niin ja PS: Mua muuten varmaan pidetään aivan hulluna (vaikka noissa työyhteisöissä joissa oon ollut) nykyään kun en tosiaankaan enää ookkaan niissä normeissa kuin ehkä yhteiskunnan mukaan pitäis. Tai siis että kun tosiaan täällä vaan ajatellaan että "mitä sää teet työkses?". On aika kiva olla vähän tällanen hullu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina, tää oli kiva kuulla ja tää oli yllättävää. Vaikka oonkin sun blogia seurannut, niin mulla ei ollut maatilasta mitään mielikuvaa :)

      Toi on kumma reaktio vastapuolelta. Mitä sulle on tapahtunut? Se, että toinen ottaa ja lähtee tekemään jotain ihan muuta ravistelee paikallaan pysyjää/ urassa eteenpäin kulkevaa ihmistä niin paljon, että se hermostuttaa. Voiko joku tehdä noin, mitä käy, meneekö se hyvin jne…

      Ihan mahtavaa, että oot löytänyt sulle sopivan tavan olla ja ennen kaikkea onnen ♥

      Poista
    2. Oli myös hauska itsekin pysähtyä ajattelemaan että enpäs ole tosiaan tainnut juuri sivulausetta enempää tästä meidän "elämäntyöstä" mainita! :)

      Poista
    3. Kohta on hei blogiin tulossa haastetta missä voisit vähän navetan nurkkaa vilauttaa ;) Mä tuossa kirjoittaessani jo veikkailin, että lähtisitköhän sä mukaan :)

      Poista
    4. Heh, just kattelin noita sun kuvia ja mietin että kuinka kurjan näköinen meidän piha on ;)

      Poista
    5. :D Olisi siis sellainen kaunistelematon aito maisema ;)

      Poista
    6. No sitä joo :D Eilen illalla kyllä aloin vielä miettiä että pitäiskö mun jättää kuitenkin kuvat julkaisematta. Vaikkei nuo vanhat piharakennukset niin mielenkiintoisia välttämättä ole niin koneet tulis melkein väkisinkin kuviin ja ties mille rosmoille ne kuvat ois sitten mieleen... Ei olis eka kerta kun mun kuvista tulee jotain sellaista epäilyttävää hiipparia kyselemään jotain :(

      Poista
    7. Toi on omakotiasumisessa otettava huomioon. On helpommin tunnistettavissa. Kannattaa tosissaan miettiä julkaiseeko sellaisia mistä näkyy selvästi mikä paikka on kyseessä. Tai rajata kuvat niin tiukasti, että näkyy vaan maisemaa ja rakennuksista pieniä yksityiskohtia. Kerrostalossa on toinen juttu. Jos tällaisessa suuressa korttelissa kuvaa sisäpihalle tuuletusparvekkeelta, niin ei ihan heti voi keksiä minkä oven takana asutaan.

      Poista
  8. Bingo! Niin totta. Tuohon ajatukseen mäkin heräsin jokunen vuosi sitten. Elänkö tämän ainoan elämäni muiden odotusten mukaisesti, eläkeikää odottaen - vai pysähdynkö miettimään jo nyt, mitä mä ihan oikeasti elämältä haluan ja aloitan elämisen tässä ja nyt. Syteen tai saveen - takaisin entiseen pääsee aina. Ei epäonnistumisia saa pelätä. Peruspessimistinä on vähän outoa, että kuitenkin uskon loppupeleissä aina siihen, että asioilla on tapana järjestyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä ♥ Mä just tuossa ylhäällä Tiinalle kirjoitin siitä, miten toisia muutos hermostuttaa. Mä oon tuossa asiassa sun kanssa samanlainen. Ajattelen, että aina pääsee kääntymään takaisin. Ajattelen tässäkin, että mikä muka on pahinta mitä voisi tapahtua vs. parasta mitä voisi saada. Siinä voi sitten päätellä itsekukin onko valmis ottamaan sen riskin. Omalla parhaalla tavalla. On niillä tapana järjestyä ♥

      Poista
  9. Kyllä kyllä kyllä. Mua ahdistaa oikein tämä työn kautta toisen määrittäminen ja myös se jos ei oikeasti halua käyttää koko elämäänsä vain ja ainoastaan työhön, vaan tekee sen verran kun on tarve. Ei halua kerätä sitä mammonaa sen oman ajan kustannuksella. Sitä katsotaan että ihminen on ihan seko ja laiska ainakin! Ihan kuin se työn tekeminen olisi elämässä tärkeintä. Tuntuu että arvot on tässä maailmassa niin sekaisin. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu Piia! Miksi ei voi kunnioittaa sitä, että toinen voi haluta tehdä vain ihan välttämättömän ruokarahan kannalta ja muun ajan pihistellä perheen kanssa. Työn suhteen ollaan kamalan ehdottomia.

      Mieti, kun tän jutun tekisi vaikka harrastusten kanssa: Miten muka voi olla, että kaikki ei pelaa curlingia? Epänormaaleja!

      Siinä kyllä tajutaan, ettei sama homma sovi joka luonteelle. Työn kanssa ei.

      Poista
  10. Niin ja piti vielä mainita, täällä Islannissa ollaan vielä enemmän työhulluja. Esim. raskaana olevat naiset pyrkivät olemaan (ja odotetaan että olet) töissä synnytykseen asti!! Ajatuskin jäädä äitiyslomalle kuukautta ennen laskettua aikaa on MAHDOTON. Tässä vain yksi esimerkki..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh! Ei kuulosta kivalle laisinkaan. On varmaan melkoisen tuskaiset paikat.

      Tuli muuten mieleen, että oon tässä paraskin puhumaan… kyllähän mäkin yleistän työasioiden kanssa. Ainakin ammattikuvien. T: insinöörin vaimo ;)

      Poista
  11. Tosi hyvä kirjoitus. Oon ite elänyt aina tosi vähällä rahalla ja vain välttämättömällä työllä, tosin ihan omasta tahdostani. Elämä on ollut rattoisaa. Mistään en ole jäänyt paitsi, mitään en kaipaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Jokainen voisi vapaasti määrittää itselleen sen tason, mikä on sopiva.
      Ilman, että tulee paheksutuksi.

      Ole jatkossakin omilla poluillasi ja onnellinen :)

      Poista
  12. Ajankohtainen aihe ja hyvä kirjoitus! Työ tuntuu olevan nykyisin se määrävä tekijä ihmisen elämässä ja työn nähtävästi kuuluu olla jotain muuta kuin kotona tehtävää. Ja etenkin kuuluu olla kiire, kiire, kiire ja liikaa töitä! Itsekin vaihdoin alaa muutama vuosi takaperin, kun en vaan silloista työtä pystynyt ottamaan vain työnä... Eli siinä ansassakin ole ollut. Toistaiseksi en ole katunut! Ja se mikä harmittaa on, että sosiaalisesta paineesta menin takaisin palkkatöihin töihin lapsen ollessa pieni, vaikka olisin voinut olla kotonakin. No nykyinen työ on kiva, ei sillä, mutta vastaisuudessa yritän kyllä enemmin kuunnella itseäni, enkä muita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi ehkä joskus johtua myös kateudesta. Koetaan, että joku pääsee helpolla, jos työ on kotona. Silloin kannustaisin ihmettelijää vaihtamaan itsekin alaa ja kokeilemaan ;)

      Kiva kuulla, ettei ole tarvinnut katua / pakittaa. Ja kun sä kerran olet jo tehnyt muutoksen, niin tiedät, ettei se ole mikään mahdottomuus. Jos joskus tuntuu siltä, että tahdot muuta, eikä ole enää kivaa, niin menet ja teet. Ei ole liian myöhäistä.

      Tuli tässä mieleen mitä joku oli taivastellut äidilleni, joka aloitti muutama vuosi sitten suorittamaan taiteenperusopintoja… että tajuaako tämä minkä ikäinen hän on valmistuessaan. No ihan saman ikäinen joka tapauksessa. Ero on siinä, mitä on tehnyt siinä väliajalla. Odotellut, vai toiminut. (Äiti ♥)

      Poista
  13. Hieman asian vieretä mutta sitä sivuten ;) Bisnes on muuttunut oudoksi kaikille. Tulosta täytyy syntyä, se on ihan selvä, mutta rumaa peliä se nykyään on. Se on rumaa myös yrittäjille. Suomessa taitaa tällä hetkellä olla noin 90% yrityksistä pienyrityksiä, jotka on ajettu niin ahtaalle, että pahaa tekee, mutta samalla vaaditaan työpaikkojen luomista. Olen itsekin yrittäjä. Mun työajoista tai mistään oikeuksista ei voi edes puhua. Sellaisia ei ole. Vain hirmuinen määrä velvollisuuksia ja vastuuta. Toki se on sitä yrittäjyyteen kuuluvaa juttua, mutta tänä päivänä yrittäjä on usein se, joka puurtaa aamusta yöhön saadakseen leivän itselleen ja mahdollistaakseen sen muille. Jos joku sairastuu, sinä teet omasi ja sairastuneen työt ilmaiseksi. Mitään tukia ei tähänkään ole, vaikka niin yleisesti luullaan. vasta sitten jos kyseessä on huomattavan pitkä sairaus, pääset osaksi paperisulkeisia, joilla voit anoa osan maksetusta palkasta takaisin. Yrityksen ja työntekijän välinen kuilu on valtava, koska asiat on ajettu siihen pisteeseen, ettei kellään ole kivaa.

    Mun mielestä etätyö on kannattavaa ja järkevää aina jos se työ tulee tehtyä. Näinhän se ei ole likimainkaan aina. Kotoa käsin on haastavaa tehdä työtä omalla tavallaan. Toisille se taas sopii kuin nyrkki silmään ja silloin ollaan oikealla polulla. On valtavasti aloja, joilla etätyö toisi monen arkeen toivotun muutoksen.

    Mitä tulee sitten siihen vähemmän tekemiseen, niin en ymmärrä minäkään. Jos ihminen pärjää vähemmällä, eikö se riitä? Sairauden iskiessä meille on luotu sellainen hyvinvointivaltioksi kutsuttu yhteiskunta, jonka avulla voi ja tulisi saada kuntoutua. Ja joskus ihmisellä on tarve ottaa aikalisä löytääkseen polun uudelleen. On hoopoa ajatella, että elämän pitäisi olla valmis "kolmekymppisenä" ja sitten vaan sitä ensimmäiselle polulle lähdettyä taivalta taaperretaan kohti hautaa.

    Itse olen nelikymppinen yrittäjä ja mulla on per tänään 58 päivää siihen, kun elämässäni (ja miehen elämässä) alkaa seuraava iso, ISO muutos. Lähdemme tavoittelemaan sitä omavaraisempaa elämää, joka muodostuu sillä tavalla, miten Jovela sen meille tekee. Isäntä korjaa taloa (taloja) ja minä olen edelleen yrittäjä, mutta en enää tee työtä aamusta yöhön. Tungen somia multaan ja harjoittelen kasvattamaan isännän kanssa osan siitä, minkä pistämme suuhumme. Elämässä on oltava muutakin kuin työ. Harvalla se työ on sellaista, että se kattaisi kaikkien osa-alueiden tarpeet tyydyttävällä tavalla, mutta jos sellainen on, ei siinäkään mitään väärää ole.

    Tulipa vielä mieleen se toinen arvomääritelmä. Meinaan jos lapsi kainalossa olevalta kysellään, että etkö tee muuta tai koskas alat tekemään jotain oikeaa työtä, niin olen itse se toinen vaihtis, joka turhan usein saa suunnilleen epikriisin vetää esiin aiheesta koskas teet lapsia, eikös teille tule ollenkaan lapsia, mutta kai teille nyt niitä lapsia tulee, kun niin iso talokin on ostettu.. Joo, ei tule. Saatan olla yhteiskunnallisesti kätevä siinä mielessä, että rullaan niitä verorahoja yhteiseen kirstuumme ja pari työpaikkaakin olen saanut luoduksi, mutta silti olen siinä mielessä aina toisarvoinen kun en ole niitä seuraavia veronmaksajia saanut tehdyksi. Naisena siis kovin vajaa. Kuolen yksin, surullisena ja perikunta tappelee jäämistöstä joutuen vielä maksamaan korotettua perintöveroa (suoria lainauksia) ;D

    Mutta, tällaista se elämä on, eikä se silleen aikuisten oikeeksi muuksi muutu. Aina on yksi yhtä ja toinen toista mieltä. Jos sitten on suhteellisen sinut itsensä kanssa ja suurimman osan ajasta on sitä mieltä, että asiat on riittävän hyvin ja kestän omassa nahassani, elämä on sen arvoista. Muussa tapauksessa kannattaa pistää omat arvot ja toiveet pohdintoon ja tehdä asialle jotain :)

    Ihanaa viikonloppua sinne, Laura <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna ♥ Tää oli hyvä.

      Se on niin totta, että ne ulkoiset paineet pohjautuu niiiden sivullisten ihmisten omiin arvoihin ja odotuksiin omaa elämää kohtaan. Muilta voi vissiin hyvällä syyllä odottaa samaa. Aivan käsittämättömiä noi suorat lainaukset. Tuohon voisi vastata, että pidän kyllä huolen, että rilluttelen menemään kaiken omaisuuden niin, ettei jää mitään tapeltavaksi ;)

      Tässä nousee esiin se pohjimmainen kysymys: Kumman mukaan tässä pitää elää. Oman onnen vai yhteisenhyvän mukaan? Miksi me täällä ollaan ja mitä tavoitellaan?

      Se on muka se oma onni ja omat haaveet mitä pitäisi tavoitella, mutta samalla ei saa unohtaa, että sillä pitäisi pystyä tuottamaan koko porukalle jotain lisäarvoa. Tietysti veroeurojen muodossa. Ja jos et siinä esim. yrittäjä onnistu, niin yksin olet. Odotetaan, että painat menemään ihan hyvää hyvyyttäsi vaan ja jaksat.

      Hyvä, että sä nostit tässä keskustelussa esille myös tuon toisen puolen. Lapset. Siitä en itse huomannutkaan kirjoittaa. Mä ymmärrän hyvin tuon millaisia odotuksia sulle on asetettu. Itselleni samoin. Sehän on niin, että ei tässä tilanteessa edes olisi mitään ihmeellistä jos olisi lapsia. Siinähän se juuri on… jos et elä samalla tavalla, kun valtaosa, niin olet selityksen velkaa. Joudut perustelemaan.

      Jos joutuu joskus oikein tiukkaan keskusteluun, niin pitäisi ihan ensin laskea tuo veroasia. Kuka kuluttaa eniten? Se työtön tuen nostaja yksin puulla lämpeävässä mökissään pellon reunassa. Ilamn vesivessaa, ilman autoa. Vai se lapsiperhe, joista toinen on hoitovapaalla ja toinen ajaa töihin joka päivä sen vanhemman lapsen päivähoidon kautta. (Joo, tää nyt oli tarkoituksella karrikoitua)

      Musta tämä kaikki moninaisuus on vaan kiinnostavaa, hyvästä ja mahtavaa. Ihan kamalaa olisi, jos kaikki toimisi samoin.

      Ihanaa viikonloppua sinne myös ♥

      Poista
  14. Tää on Laura todella mielenkiintoinen keskustelu.

    Aiemmin olen mennyt koulusta kouluun, opiskellut asioita, joita arvostan, yrittänyt koostaa itselleni sellaista palettia, josta voisin yhdistellä itselleni uniikin osaamisen. Äiti on aina sanonut, että sinne minne se päättää mennä, sinne se myös menee. Hyvä tuuri kai loppuu aikanaan tai itseluottamus.

    Sitten kun en keksinyt millä enää sitä osaamista täydentää, päätin, että nyt jotakin työtä, jotakin missä minua tarvitaan. Vastassa olikin tarpeettomuus, työttömyys, arvottomuus. Sillä, että opiskelit aika monta hyvää juttua ei nyt olekaan mitään väliä, kun meillä ei ole sulle tarjota sitä seuraavaa polkua, jumita nyt siinä pysäkillä, niin katsotaan mitä susta on vuoden päästä jäljellä.

    Yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan mitään muuta, kuin nukkuja, tiskaaja, kissanomistaja, vaatteiden vaihtaja, ihminen, jonka mielipiteellä ei ole niin väliä, jonka ei tarvitse näkyä tai kuulua. Tuntuu, että koko ajan on ilta ja pesen hampaita, päivät eivät liioin eroa toisistaan.
    On kulunut 8 kuukautta, siitä itsevarmasta tekijästä, reippaasta ja aloitekykyisestä on jäljellä melko vähän, on kuin tuuli olisi puhaltanut läpi ja luut vain jääneet.

    Uskalsinpas kuitenkin, vaikka ensin mietin, että sanonko mitään tähän. Sellaista se nyt kuitenkin on ollut, 24 tuntia vuorokaudessa, pelkkää (ruoka)taukoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtavaa, miten paljon porukka lähti mukaan tähän. Mielenkiintoista todellakin!

      Vaan voi tota sun tarinaa. Se ei ole niin kivaa kuultavaa. Tuollaista matkaa en toivoisi kenenkään käveltäväksi. Mä arvostan ihan kamalasti, että sä rehellisesti annoit sen tähän ♥ Sun sanat kertovat sen tunteen erittäin hyvin. Lauseista kuuluu äänensävy ja näkyy ilmeet.

      Toi on niin monimutkaista. Usein jos ei ole kokemusta ei pääse töihin. Miten sitä kokemusta sitten voisi syntyä? Joku kouluttamattomampi voi tehdä niitä sun unelmahommia siellä naama nurinpäin, mutta sä et pääse sinne vaikka olisit innostunut. Se on lannistavaa.

      Tulee mieleen kyllä, että mitä varten sitä tietoa on sitten tullut kerättyä. Meneekö se nyt hukkaan, kun sitä ei voi käyttää. Vain sinä tiedät sen kaiken mikä sussa on. Sen mikä innostaisi, motivoisi ja kiinnostaisi, etkä silti voi sitä antaa sitä mihinkään käyttöön. Sä et kuitenkaan olisi sama, jos et olisi sitä tietä mennyt. Mä toivon, että sulle löytyy joku ihan täydellinen paikka. Sellainen mistä sä oot vain haaveilla. Sellainen, jonka jälkeen sä ymmärrät, että miksi tämäkin piti tässä välissä tapahtua ♥

      Poista
  15. PIti vielä kommentoida... :) Mun mielestä tämä sun teksti liittyy melko olennaisesti tähän: http://www.kaleva.fi/mielipide/kolumnit/olisinpa-antanut-itseni-olla-onnellinen/562867/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsit toi oli hyvä! Kiitos, kun linkitit ♥

      Mä muuten huomasin, että perjantaina oli Positiivareiden Ajatusten aamiaisessa viimeinen lause seuraava: "Moni tekee sen mitä pitää velvollisuutenaan, muttei koskaan ehdi tehdä sitä mitä haluaisi". Sekin osui hyvin tähän juuri puhuttuun aiheeseen.

      Poista