12.5.2014

Lapsuus / äitienpäivä





Äitienpäivä on vuoden ainoa päivä, jolloin oma lapsettomuus tuntuu painavalle. Muuten ajatus on niin loppuunkäsitelty ja tuttu, etten juuri mieti sitä. Viidessätoista vuodessa ajatukseen on ehtinyt tavallaan tottua. Äitienpäivän aamu on se hetki vuodessa, jolloin aamulla huomaa, ettei sosiaalinen media olekaan se tämän päivän juttu ja tekee mieli pistää kaikki linjat katki kokonaan. 

Aika nopeasti sitä muistaa kuitenkin sen onnenkin. Oma äiti on nuori, ei edes eläkkeellä vielä ja onnellinen tapaus. Sinne siis eilenkin suunnattiin. Syötiin hirvipataa, mansikkakakkua ja höpötettiin. Äiti sai kaupan kauneimmat ruusut. Kun sisko perheineen oli jo lähtenyt me mentiin äidin kanssa kaivelemaan autotallia. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Sain mukaani ison kasan vanhoja valokuvia ja äidin aikoinaan tekemän neuleen. Sen vien Tyynelään viileitä iltoja varten.

Onko teillä lapsuus tallessa kotikodin ullakolla? 
Kuljetaanko sinne omilla avaimilla?

Tulin ajatelleeksi eilen, että mulla ei ole.

Mulla ei ole lapsuudenkotia, eikä vanhoja leluja. Ala-aste ikäisenä olin jo muuttanut kymmenen kertaa. On äiti, sisko, muistot ja ne valokuvat. Ne on mulle paljon, tarpeeksi. En ole koskaan ollut tavaraan kiintyjä. Mun on ollut helppo pistää kiertoon se, mitä en itse enää tarvitse. Päiväkirjat on poltettu, ensimmäiseltä poikaystävältä saadut korut myyty ja c-kasetit on kipattu Kielotien roskikseen joskus kymmenisen vuotta sitten. En ole halunnut pitää niistä kiinni. 

Äidillä oli omaa elämää tallella. Autotallin verran. Niin, ettei sinne autoa mahtuisi.
Sinne olisin voinut jäädä tekemään tutkimusmatkaa ja kuulemaan tavararoiden tarinoita.
Parhaita paikkoja joskus tuollaiset.



ps. Noissa kahdessa kuvassa on joku teille tuttu.
pps. Viime Isänpäivän tunnelmista voit lukea täältä.
ppps. Saatan laittaa huomenna muutaman kuvan matkalta.

26 kommenttia

  1. Hei

    minä poden aika ajoin jonkin sortin juurettomuutta, johtue useista kodeista lapsuuden aikana. Ei ole oikein sitä yhtä ja ainoaa lapsuudenkotia, kotikotia. Taloa, jossa isäni asuu, voin sanoa jollain tasolla semmoiseksi, vaikka itse en ole siellä(kään) asunut kuin nelisen vuotta... Eli ei löydy sieltä ullakolta tai varastoista lapsuuttani.

    Ainoa aina elämässäni olemassa ollut paikka oli isäni kotipaikka eli Mummolani, joka myytiin pari vuotta sitten. Onneksi pysyi suvussa, pikkuserkkuni osti talon. Ennen tätä osa lapsuudestani oli siellä navetanvintillä. Mutta jo vuosia sitten roudasin lukion äikän aineet, päiväkirjat ja kirjeet mukaani tänne Hämeeseen.

    Mutta juu, lapsuuteni on lukuisissa isän ottamissa valokuvissa, muistoissa, joissakin yksittäisissä tavaroissa. Ne em kirjeet, aineet ja päiväkirjat ovat tallessa tuolla omassa pihatuvassa, vaikka montaa muuta lajia olen viime vuosina hävittänyt, niin näitä en. Joskus luen ne rauhassa läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu tutulle. Mä en myös osaa sanoa, että mistä olen kotoisin. Kodit ja kaupungit on vaihtuneet, mutta Helsinkiin oon kotiutunut. Olin muutaman kuukauden, kun muutetiin pois ja neljännelle luokalle tulin takaisin. Tämä on se minun kaupunkini.

      Hassua, että mainitsit noi äikänaineet. Se taitaa olla ainoita, joita olen säästänyt :) Ne on kai siinä ainoassa "muistolaatikossa" Tyynelän yläkerrassa. Sen voisi joskus penkoa läpi. Ei siellä paljoa ole. Ei ole moni läpäissyt niitä lukuisia karsintakertoja ;)

      Kotona mulla on nyt ne valkokuvat ja pari isän kirjettä. Toinen kirjoitettu, kun mä synnyin. Ne luen taas joskus. Myös suurin osa mun lapsuuskuvista on isän ottamia. Parilta ekalta vuodelta. Sen jälken joitan satunnaisista tilaisuuksista. Siitäköhän tää nykyinen dokumentoinnin tarve on syntynyt ;)

      Kiitos, kun kerroit sun muistoista ♥

      Poista
  2. Voi juku kuin sun ajatuksia on kauniisti tuossa yllä.. mun silmin sun maailma on kaunis :) voi ihme jos itse osais olla yhtä tasapainoinen.. kivaa kun oot taas "linjoilla", sun aurinkoiset ajatukset on päivien ilo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Paula ♥ Sun sanat tuntuu musta todella hyvälle.
      Ihan mahtavaa, että sä oot saanut mun sanoista jotain. Se tekee niistä mulle vielä tärkeämpiä.

      Mun silmin myös mun maailma on kaunis. Ja minä onnellinen siellä :)

      Poista
  3. Ja kyllä, mun juuret on vahvasti lapsuuden kodissa ja kesämökillä. Joskus tiukat juuret on myös hidaste, ei uskalla ottaa ja lähteä uusiin tuuliin.. (muutto 450km päähän lapsuuden kodista ja vanhemmista olis tarjolla hyvin vahvasti...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on varmasti niin totta. Mulle ei tekisi heikkoa muuttaa, tietäisin pärjääväni. Vähemmän muuttaneelle se on ehkä vaikeaa. Pitkä välimatka läheisiin onkin sitten toinen juttu. Miten sitä osaisi olla ilman niitä rakkaita ympärillä. Vaikka onhan nykyään yhteydenpitomahdollisuuksia vaikka mitä. Sä oot suurien päätösten edessä. Tsemppiä ♥

      Poista
  4. En minäkään erityisesti välitä äitienpäivästä, vaikka lapsia mulla onkin. Minusta koko päivä on ideaaliäitiyden hehkutusta, joka tuntuu itselle vieraalta. Ja vaikka niitä "erilaisten äitien" tarinoita esitetään, niin sekin vain vahvistaa äitimyyttiä. On siinä päivässä kivatkin puolensa, mutta enemmän tykkään arkisista päivistä, jolloin ei ole paineita tuntea vain positiivisia tunteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuota samaa puhuttiin eilen ruokapöydässä porukalla… ettei ihan ymmärretä äitienpäivän, naistenpäivän, nimipäivän jne merkitystä. Voihan toiset kutsua hyvälle atrialle ihan muutenkin. Sekös vasta hyvälle tuntuukin.

      Mä en oikein ymmärrä syntymäpäivienkään juhlimista. Pyöreillä päivillä voidaan toki muistella vuosikymmenen saavutuksia ja kommelluksia, mutta ne muut vuosittaiset. Omaa äitiähän silloin voisi ennemmin muistaa… hänhän on siitä synnytyksestä selvinnyt :D

      Arjen positiivisille tunteille peukku ♥

      Poista
  5. Eipä ole "kotikotia" täälläkään. Itseasiassa mulla ei ole edes avainta äidilleni tai isälleni. Eronneet ovat siis, mutta molemmat nyt onnellisia tahoillaan. Enkä osannut traumatisoitua erosta, joka kuitenkin tapahtui kun olin jo 16.

    Tavaroita on, äidin luona. Isäni taisi tuoda varastostaan meille viimeiset mun tavarat kun muutetiin miehen kanssa tähän paritaloon. Jotenkin en tykkää niitä varastoida, kun en niitä kuitenkaan mihinkään tarvitse, mutta toisaalta myymisen/poisheittämisen ajatteleminenkin saa aikaan syyllisuudentunteita (mulla on kyllä oikeastikin joku kompleksi juttuihin, joita saan muilta, mutta joista en pidä/joita en tarvitse/joita en halua..).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voit vaan arvata, ettei ole mullakaan avaimia ;) Äiti on asunut nykyisessä kodissaan vasta joitain vuosia ja isän kotona en ole edes käynyt.

      Mäkään en ole varastoijatyyppiä, mutta syyllisyyttä en tunne, kun annan jollekin tarvitsevalle. Janne tosin yrittää säästää kaiken mahdollisen "varalle" nyt kun tilaa Tyynelässä on. Ehkä ollaan ihan hyvä combo ;)

      Noi vaan on monimutkaisia noi lahjat / saadut, joita ei halua. Harmillisia. Mä en itse osta lahjaksi mitään mitä en tiedä toisen kaipaavan. Käytännönjuttuja. Kummipoikakin saa usein vaatteita. Joululahjoja meidän perheessä ei saa, kuin pääasiassa lapset ja häälahjojen sijasta me toivottiin elämyksiä. Tuli esim. kultahippuja sisältävää kuohuviiniä, ravintolaillallisia, Dinner In The Sky ja samppanja tasting.

      Meidän äipän autotalli oli muuten sen näköinen, etten ihmettelisi jos sieltä paljastuisi, että se on säilönyt mun ja pikkusiskon barbit tai hoitohevosten suat :D Siellähän voi olla mulle yllätyksiä luvassa ;)

      Poista
  6. Mulla on tavallaan kotikoti. Se missä olen asunut sitten yläasteelle menon, kunnes muutin omilleni. Mutta ei mulla siellä niinkään tavaraa enää ole. Ainakaan omaa :D Äiti on tehokkaasti pistänyt meille lapsille kaikki omat ja sisustanut tietysti talon nykyään enemmän kahdelle aikuiselle, kuin niin että me lapset siellä vielä oltaisiin.

    Mutta, mä jumituin katsomaan tossa yhdessä kuvassa (toinen kuva) tota sun(?) ihanaa retropotkupukua! Ihan mahtava! Vitsit kun oma äiti olisi aikoinaan laittanut noita enemmänkin talteen ja niitä saisi nyt vetää omien mukuloiden päälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moiiiii - onpa hauska nähdä sua täällä :))

      Mä itseasiassa mietin ihan samaa. Noi ois niin siistit just nyt. Ja äidille sanoin eilen noista mekoistakin, mitä hänellä monessa kuvassa oli, että pitäisin, jos tallessa olisi. Joskus se hamstraaminen voisi siis olla ihan paikallaankin ;)

      Nii ja noi lakanat. Ne on muuten mulla Tyynelässä käytössä :)

      Poista
  7. Niin, äitienpäivä nostattaa tunteita. Tahtoi tai ei. Toiset eivät tykkää päivästä, toisia se ahdistaa. Jotkut eivät koe olevansa päivän arvoisia. Joillekin se on kipeä päivä. Joillekin se on vuoden tärkein päivä. Joillekin se on täynnä muistoja omasta äidistä, jota ei enää ole kuin muistoissa vain. Onneksi Sinun ja minun äidit vielä ovat jakamassa eloa kanssamme.

    Minulla on vielä olemassa lapsuuskoti. Siellä on olemassa vielä muistot onnellisesta lapsuudesta, vaikka huonekalut, taulut ja tavarat vuosien aikana ovatkin vaihtuneet. Pihalla on kuitenkin leikkikivi ja pihan laidalla isot kuuset, joiden juurella oli maja. Paljon kauniita ja lämpimiä muistoja. Ja toki valokuvia on albumitolkulla.

    Reissukuvia odotellaan.... :)

    pst! Kerrassaan ihana kuosi tuossa potkupuvussa tai haalarissa, joka sinulla on päällä tuossa vauvakuvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei oo ihan yksinkertaisia asioita, kun puhutaan niin suurista tunteista. Onneksi on oma äiti vielä tallella. Taitaisi muuten olla vähän turhan paljon painolastia yhdelle päivälle.

      Kiva kuulla tuollaisesta perinteisestä lapsuuskodista. Mahtavaa, että sulla on mahdollisuus palata sinne tunteilemaan :)

      Mä oon muuten käynyt Jannen kanssa ajamassa läpi mun vanhoja koteja. Sen Lahden keskussairaalan asuntoalueen, jossa me leikittiin. Sen jossa se yksi hullu mummo kaatoi meidän päälle vettä parvekkeeta. Ja sen kerrostalon Tampereella, minkä vierestä huoltoasemalta sai Tommy&Jerry- mehujäätä. Ja monta muuta vanhaa kotia. On muistot vähän hajallaan tuolla maailmalla.

      Poista
    2. Muistan, että lapsena kadehdin niitä kavereita, jotka olivat muuttaneet monta kertaa. Siinä oli lapsen mielestä jotain Mahtavaa. Nyt osaa arvostaa sitä, että on olemassa juurikin se yksi lapsuudekoti, jonne kaikki muistot liittyvät.

      Poista
    3. Samaa mieltä. Silloin se oli mahtavaa. Paljon kavereita ja helppo tutustua uusiin ihmisiin. Nyt huomaan, ettei ole jäänyt lapsuuden ystäviä. Yksi vain, joka on meidän perhetuttuja.

      On siitä vähän etuakin ollut.
      Edelleen olen tällainen innostuja ja uusiin juttuihin mukaan lähtijä ;)

      Poista
    4. Pakko sanoa, että vaikka ois koko ikänsä asunut samalla, pienellä paikkakunnalla niin eipä niitä ns. lapsuudenystäviä silti välttämättä ole. :)

      Poista
    5. Totta!

      Niin monta on tarinaa, kun on ihmisiä. Ja tapahtumia voi olla takana vaikka mitä. Ei ole enää niin usein niitä tilanteita, että saman porukan kanssa ollaan kuusi vuotta samassa luokassa.

      Poista
  8. Kyllä se joka tuutista tursuava äitienpäivähössötys saa mielen astetta raskaammaksi ihan "vapaaehtoisestikin" lapsettomalla. Omaa äitiäni pyrin muistamaan tasaisesti vuoden muinakin päivinä joten en oikein jaksa ymmärtää tämän yhden päivän painoarvoa.

    Lapsuudenkoti katosi samalla kuin ydinperhe sirpaloitui erojen myötä omiin irrallisiin yksikköihinsä ja vanhoja tavaroita on edelleen siellä sun täällä. Pitääkin muistaa äitiä tuomaan jotain vanhoja kuvia nähtäväksi kun tulevat viikonloppuna Torpalle vierailemaan.

    Hassu juttu, että muistan edelleen kirkkaasti meidän lapsuudenkodin lankapuhelimen numeron :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ymmärrettävää!

      Olen ehkä tullut vähän kyyniseksi, kun en ihan ymmärrä näitä teemapäiviä ja viikkoja. On miestenpäivää, sipuliviikkoa ja sit pitää kulkea jossain tietyn värisissä vaatteissa. Lähimmäisiä saisi mun puolesta pitää hyvänä, huomioida, kutsua kylään ja rakastaa ihan joka päivä. Liikaa paineita tulee aina siitä, että tiettynä päivänä pitää tehdä tietyt asiat. Niin äitienpäivänä, kun joulunakin. Paremmalta tuntuu, jos tekee siksi, että niin haluaa.

      Mä ajattelin tehdä vanhoista valokuvista erikseen jotain postausta.
      Ehkä säkin ;)

      Ja joo… jotkut sitä jää mieleen. Äidin työnumero oli ennen 31057 697.

      Poista
  9. Kauniisti kirjoitat.

    Kyllä muuten tursusi ja pursusi some äitienpäivää. Voi vaan kuvitella, kuinka paljon se voi toisia satuttaa. Mutta toisaalta joka ikinen asia maailmassa satuttaa jotain ihmistä. Ei omaa elämää voi alkaa elää niin, että pelkää toisten rikkoutumista. Että täytyy varoa koko ajan. Muuten muuttuisi meno aika yksitoikkoiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      Tursusi joo, mutta onneksi on mahdollisuus olla lukematta. Ei sitä joo voi alkaa kaikkea varmistelemaan. Ihan itse pitää jokaisen ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista.

      Onneksi meitä on täällä erilaisia. On elämäntarinatkin paljon mielenkiintoisempia :)

      Poista
  10. Kaunis kirjoitus :).Tuttu tunne tuo "en tiedä mistä olen kotoisin". Itse olen myös muuttanut lapsuudessani monen monta kertaa niin, että vuoden, parin välein vaihtui luokka. Ja teini-iän kynnyksellä myös maa, eli asuin lapsuuteni Ruotsissa. Silloin se ei tuntunut mitenkään erikoiselta, se oli vaan mun kohtalo, ja sopeuduin tilanteeseen. Ainoa tiukka paikka oli muuttaminen Suomeen, mutta sopeuduin siihenkin. Välillä haikeana kuuntelen ihmisten tarinoita lapsuudenystävistä jne, mutta "matkalaukkulapsen" elämä on sit toisaalta tuonut muita vahvuuksia ja suvaitsevaisuutta. Ei katso asioita liian nurkkakuntaisesti, tai jotain..Hyvää viikonjatkoa, ja aurinkoa päiviisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulle. Mä olin ala-asteella kaikki muut paitsi vitosen ja kutosen eri kouluissa. Nelosen olin sentään suurinpiirtein saman porukan kanssa, kun tulevat kaksi.

      Mäkään en kokenut sitä silloin erikoiseksi, mutta nyt oon useammin jäänyt miettimään luokkakokouksia, lapsuuden ystäviä jne. Nauratti ihan, kun Jannen isä on menossa taas luokkakokoukseen - kaikkien niiden vuosien jälkeen. Ja mulle ei varmasti ole koskaan tulossa kutsuja.

      Samaa mieltä suvaitsevaisuudesta ja muista vahvuuksista :)
      Aurinkoa myös sun päiviin ja mukavaa viikonvaihdetta!

      Poista