Lapsuus / äitienpäivä





Äitienpäivä on vuoden ainoa päivä, jolloin oma lapsettomuus tuntuu painavalle. Muuten ajatus on niin loppuunkäsitelty ja tuttu, etten juuri mieti sitä. Viidessätoista vuodessa ajatukseen on ehtinyt tavallaan tottua. Äitienpäivän aamu on se hetki vuodessa, jolloin aamulla huomaa, ettei sosiaalinen media olekaan se tämän päivän juttu ja tekee mieli pistää kaikki linjat katki kokonaan. 

Aika nopeasti sitä muistaa kuitenkin sen onnenkin. Oma äiti on nuori, ei edes eläkkeellä vielä ja onnellinen tapaus. Sinne siis eilenkin suunnattiin. Syötiin hirvipataa, mansikkakakkua ja höpötettiin. Äiti sai kaupan kauneimmat ruusut. Kun sisko perheineen oli jo lähtenyt me mentiin äidin kanssa kaivelemaan autotallia. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Sain mukaani ison kasan vanhoja valokuvia ja äidin aikoinaan tekemän neuleen. Sen vien Tyynelään viileitä iltoja varten.

Onko teillä lapsuus tallessa kotikodin ullakolla? 
Kuljetaanko sinne omilla avaimilla?

Tulin ajatelleeksi eilen, että mulla ei ole.

Mulla ei ole lapsuudenkotia, eikä vanhoja leluja. Ala-aste ikäisenä olin jo muuttanut kymmenen kertaa. On äiti, sisko, muistot ja ne valokuvat. Ne on mulle paljon, tarpeeksi. En ole koskaan ollut tavaraan kiintyjä. Mun on ollut helppo pistää kiertoon se, mitä en itse enää tarvitse. Päiväkirjat on poltettu, ensimmäiseltä poikaystävältä saadut korut myyty ja c-kasetit on kipattu Kielotien roskikseen joskus kymmenisen vuotta sitten. En ole halunnut pitää niistä kiinni. 

Äidillä oli omaa elämää tallella. Autotallin verran. Niin, ettei sinne autoa mahtuisi.
Sinne olisin voinut jäädä tekemään tutkimusmatkaa ja kuulemaan tavararoiden tarinoita.
Parhaita paikkoja joskus tuollaiset.



ps. Noissa kahdessa kuvassa on joku teille tuttu.
pps. Viime Isänpäivän tunnelmista voit lukea täältä.
ppps. Saatan laittaa huomenna muutaman kuvan matkalta.