2.7.2014

Näytän samalta, olen eri // Olen(ko) selvinnyt



Yhtenä aamuna luin Me Naisia (nro 25/26) ja itkin. Oli siihen Jannen varmaan hämmentävä herätä. 

Lehdessä oli juttu Outi Leinosesta, joka kilpailee MM-tasolla BMX-pyöräilyssä aivovammastaan huolimatta. Jutussa oli lauseita, jotka avasivat jotain patoja mussa. Oli vapauttavaa tuntea, että joku voisi mahdollisesti tietää mun arjen haasteet.

Olen tässä kahdessa vuodessa huomannut, että edes kaikki ihan läheiset ihmiset eivät huomaa mitä mä nykyään olen. Olen suora, mutta mun pään sisältö ei tietenkään ole selvä muille. Joskus kuulen, että olen rohkea. Että olen sisukas. Että olen selvinnyt. Se vaan ei näy miten kaikki on muuttunut. Näytän samalta, olen eri. Olen helposti se, joka on selvinnyt aivoinfarktista. Harvemmin huomataan, että olen edelleen aivovammapotilas. Toisille se tilanne on takana.

Vaikka se mun aivovamma johtuu hyvin erilaisesta asiasta, kun Outin, on itselle ratkaisevammin muuttuneet ne samat asiat, mitkä lehtijutun perusteella ovat Outi Leinosenkin elämää muuttaneet. 

"Suurin ongelma on väsyminen… samalla heikkeni tasapainoaisti. Myös muisti pätki… Jos tarvitsen päiväunet, ne on otettava. Muuten päädyn itkemään tuntikausiksi, korvat on pidettävä lukossa ja silmät kiinni, kun aistit käyvät niin ylikierroksilla. Onnettomuus muutti persoonaani. 

Koska ulkoiset merkit puuttuvat, ihmiset eivät uskoneet hänen olevan vammautunut. 
Moni sanoo, että kaikkihan väsyvät, ja olet niin iloinenkin. "

Tuttua. Väsymisen ja aistiärsykkeiden (käytän usein vastamelukuulokkeita) lisäksi mua harmittaa myös käsialan heikentyminen, huimaaminen, tärinä, kirjoitusvirheet ja ärtyminen. Joskus yöllä on vaikea nukahtaa, kun aistit käyvät ylikierroksilla päivän kaikista tapahtumista. 

Jutun perusteella Outi oli väsynyt myös selittelemään itseään.
Tulee tunne, että pitää puolustautua. Niin. Sitähän tämä tekstinikin on - itsensä selittämistä.
Se oon minä tämmöinen. Itselleni ja muille muistutukseksi.


Opinpahan, etten arvioi toista vain ulkokuoren perusteella.


Punaisella kirjoitetut ovat suoria lainauksia Rosanna Marilan kirjoittamasta jutusta.

49 kommenttia

  1. Näin melko uutena lukijana en tiennyt että sinulla on ollut noin hurjia käänteitä elämässä. Meillä on jokaisella oma polkumme kuljettavana, harvasta näkyy kaikki ulospäin kuin avoimesta kirjasta. Sinä olet varmasti hyvä juuri tuollaisena kuin olet :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lyde sun kommentista. Onneksi joo on jokaisella oma polkunsa :)) Olisi elämä turhan yksitoikkoista muuten. On ihan hyvä, että voi joskus peilata omia kokemuksiaan muiden käänteisiin.

      Poista
  2. Tunnistin tuosta sen, että harmittaa kun ihmiset eivät näe minua sellaisena, joka koen olevani. Minä selitän tai esitän itseäni esimerkiksi kuvaamisen kautta. Josko joku näkisi minut sitä kautta! Ja kuinka tärkeää ja hienoa on, kun löytää sellaisen kokemuksen kirjattuna, jossa omat tunteet ja olemassaolo todentuvat ja saavat oikeutuksen. Kiitos, tämä oli hieno ja kuvat myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hyvin sanottu!! Toi on totta myös mulle. Se, että kuvaa (tai kirjoittaa) jotain itselle tärkeää, antaa itselle mahdollisuuden käsitellä piirteitään ja muille tilaisuuden tutustua.

      ps. kiitos viimeisestä. Oli hauskaa, kun kävit!

      Poista
  3. Vaikeiden kokemusten jälkeen on tärkeää, että löytää edes jotain kautta samantyyppisiä asioita läpikäyneitä ihmisiä. Se tunne, ettei olekkaan ainoa joka kokee niin ehkä jopa helpottaa ymmärtämään itseään. Minua ainakin helpotti HELLP-oireyhtyhmän jälkeen.

    Voimia sinulle! <3

    p.s. Ihanan ja elämän makuinen postaus taas sinulta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Silmukan Saalistaja tästä ♥

      Mun piti ihan googlettaa, että mistä on kysymys. Tässä tää taas tuli… ne ennakkoluulot ja arvoinnit toisesta. Mä olen näin blogien kautta ajatellut, että sä olet sellainen onnellinen pienen pojan äiti, joka odottaa toistaan. Kaikki hyvin. Se ei ole kaikki mitä ulospäin näkyy. Pitää muistaa se muunkin olemassa olo. Kaikki ne menneet kokemukset. Se miten meistä on tullut tällaisia. Voimia sinne odotukseen myös ♥ Voikaa hyvin ♥

      Poista
    2. Kiitos <3

      Nämä on niitä asioita, jotka jättävät suuremmat jäljet ihmisen sisälle, kuin ulos, ihan niinkuin itsekkin sanoit. Ja samanlaisia "kohtaloita" on varmasti enemmän kuin itse osaisi arvata. Toiset eivät osaa tai haluakkaan puhua kokemuksistaa, ja suotakoon se heille. Arvostan kovasti sitä, että sinä kerrot avoimesti omista kokemuksistasi! Se autaa varmasti niin sinua itseäsi, kuin meitä muita, joilla on näkymättömiä haavoja <3

      Poista
  4. Ihana peti. Just hyvän väriset lakanat!

    Kiitos tästä kirjoituksesta.

    Itsensä selittäminen on väsyttävää, turhauttavaakin joskus. Mulla on onneksi ympärillä ihmisiä, joille ei tarvitse selittää samoja asioita kovin montaa kertaa uudestaan.

    Olen myös pienistä lauseenpätkistä tai muusta asenteellisuudesta oppinut erottamaan ne, joille mun ei kannata ryhtyä selittämään itseäni eikä perustelemaan mitään.

    Vaikka heille just pitäisi. Mutta minä en jaksa. Karsin heidät vain elämästäni minimiin mahdollisuuksien mukaan, jätän heidän ymmärtämättömyytensä heidän ongelmakseen (ja ikävä kyllä heidät seuraavaksi kohtaavien ongelmaksi). Ei ole velvollisuutta antaa asennekasvatusta, ellei jaksa.

    Ja sitten on paikkoja, joissa olen päättänyt olla selittämättä mitään. Paras sellaisista paikoista on oman blogini tekstiosuudet, ne ovat hengähdystaukoni, oikeuteni olla minä ilman perusteluja ja kattavaa sairaushistoriaa, oikeuteni kirjoittaa halutessani pelkkiä päälauseita. Kommenteissa selitän, jos lukija lähestyy hyväntahtoisesti tai kertoo omasta vastaavasta kokemuksestaan.

    Muistan kyllä ajan, jolloin oli koko ajan kova tarve selittää itseään melkein kaikille, jotka vähän kuuntelivat. Samalla selitin itseäni itselleni. Edelleen ajoittain uusien oivallusten edessä tuo tarve korostuu.

    Koen niin, että itsensä selittäminen on voimauttavaa silloin, kun sen tarve lähtee omasta sisimmästä tai jonkun samaa kokevan aloitteesta. Ulkopuolisten puhtaan ja viattomankin tietämättömyyden edessä selittäminen on raskaampaa, asenteellisuutta kohdattaessa raskainta.

    Nyt oli hyvä selittää tämä itselleni, kiitos kun ajoit minut tähän. :)

    Monesti muuten psyykkisiä sairauksia käsittelevissä ajatuksissa tai kirjoituksissa törmää vertaukseen, että fyysisesti sairastuneilla tai vammautuneilla olisi helpompaa, koska heidän vammansa on näkyvä tai ainakin osoitettavissa esim. yhteen ruuminosaan tai elimeen, ja siten ulkopuoliselle automaattisesti ymmärrettävämpi. Harvemmin tunnutaan ajattelevan, että vakava fyysinen sairaus tai vamma mullistaa koko elämän samalla tavalla kuin vakava psyykkinen sairaus, ja yhtä lailla molempia joutuu selittämään, ja molempien kohdalla "jälkipyykkiäkin" saatetaan tehdä samassa mittakaavassa, ja että fyysinenkin sairaus tai vamma voi tuoda oireita, joita ei pystytä paikantamaan yhdestä asiasta johtuvaksi ja vain yhtä asiaa hankaloittavaksi.

    Tai siis itse ainakin olen huomannut, että yhtä lailla löydän itselleni vertaistukea myös somaattisesti sairastuneiden ajatuksista, ja etteivät heidän hankaluutensa maailmassa niin paljon eroa omista hankaluuksistani. Sinun ajatuksesi ja kokemuksesi yhtenä hyvänä esimerkkinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Ihana Ilona ♥

      Mä arvasin (ja odotin), että sä kommentoit tähän jotain. Sun sielunmaisemassa ja teksteissä on mulle jotain tuttua, sellaista miellyttävää mistä luen rivien välistä omia tunteitani. Olen saanut siitä paljon hyvää mieltä.

      Niin… odotin ja sitten se tuli - koko blogimaailman pisin kommentti ;)

      Itsensä selittäminen on mulle myös joskus turhauttavaa, joskus itsellekin avaavaa. Mä olen vissiin vielä tän tilanteen kanssa niin alussa, että sen alkushokin ( hei vau, mä jäin henkiin / apua mitä mulle meinas käydä / ennenkin oon selvinnyt, ei tunnu missään / eteenpäin, en oo muuttunut / en ainakaan myönnä mitään) jälkeen olen vasta oppinut tuntemaan itseäni. En ole ollut töissä, on ollut aikaa. Olen opetellut tunnustelemaan. Nyt ehkä alkavat muutkin.

      Toi erottamaan oppiminen on oivallinen taito. Pitäisi todellakin oppia myös erottelemaan ne ihmiset ja tilanteet, jotka vievät enemmän, kun antavat. Ja tehdä itselleen työkaluja niitä syöppöjä vastaan.

      Oon ihan samaa mieltä myös tuosta selittämisen kimmokkeesta. Silloin, kun se on ulkopuolelta lähtöisin, se on raskaampaa. Tämä tekstikin lähti ulkopuolisesta ärsykkeestä / turhautumisesta, mutta sen lehtijutun lukemisen jälkeen sen status muuttui positiiviseksi. Ehti aiheuttaa mussa sopivasti ajatuksia ja kääntyi hyväksi.

      Tuohon vammojen vertaukseen olen törmännyt minäkin monesti. Tottakin se on, mutta mut se ajaa vaan miettimään, kuinka fyysinen vamma voi laukaista psyykisiä oireita, ja sitä onko mun oireet aina fyysisiä. Vamma on kuitenkin päässä. Kehon ja mielen rajamailla. Ja sitten, kun ne tärinät tulee, niin tiedän, että fyysistä on. Ja seuraamukset psyykisiä.

      Kiitos tästä. Herätit taas ajatuksia ♥

      Ja vielä - toi peti, se on on meidän Tyynelästä. Lakanat mun perintökalleuksia. Sellaista laatua, että ovat vieläkin ihan täydelliset. Musta on kuva missä köllöttelen noiden päällä vaipoissa noin 34 vuotta sitten.

      Poista
    2. Heh, mun pään sisältöä on joskus tosi vaikea tiivistää muutamaan riviin. ;)

      Poista
    3. :)) Onneksi tässä ei ollut tarvettakaan. Keskustelu on aina näiden postausten parhainta antia. Kauniita kesäpäiviä sinne ♥

      Poista
  5. Näinhän se on, että kukaan ei voi tiettää mitä toisen sisällä liikkuu ja tuntuu. ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Monesti niihin tilanteisiin auttaisi, että kuuntelisi, tunnustelisi, ei puhuisi. Sitä opettelen itse juurikin :)

      Poista
  6. Sinnuu on kyllä ihana lukkee :) ♥
    Luin saman jutun ja se vaikutti kyllä. Itte kärsin kroonisesta kivusta ja sekkään ei päälle aina näy. Hankala selittää asiaa ihmisille joiden mielestä vamman pittää olla näkyvä jotta voit oikeutetusti olla kippee. Unenlaatu vaikuttaa suoraan niin fyysiseen vointiin ko muistiinkin. Välillä kone ei vaan käynnisty va onneksi on niitä parempiakin päiviä jolloin jaksaa ja vauhtie piisaa :)
    Siulle toivon iloa ja onnea ja ihanan rauhaisia sydämeen painuvia Tyynenä eloa ♡♥♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edit
      Sydämmeenpainuvia Tyynelän elon hetkiä ♡♥♡

      Poista
    2. Kiitos Akkeli, kun kerroit sun kokemuksista ♥ Niin juuri se on. Ei näy päälle. Ja unenlaadusta olen 100% samaa mieltä. Tiedän tunteen. Mä tarvitsen sen 9 tuntia. Ja vaikka miten olisi kivaa tekemistä ja puuhaa, niin menetetyt unitunnit kostautuvat tärinänä, huimauksena, tohelona olona ja muistinpätkimisenä. Toi "välillä kone ei vaan käynnisty" on erinomaisesti sanottu :))

      Iloa, onnea ja rauhaisaa eloa sinne myös ♥

      Poista
  7. Luin tuon saman jutun lehdestä ja silloin ajattelin, kuinka vaikea on varmasti "terveen" ihmisen ymmärtää tai kuvitella millaista aivovamma potilaan elämä on. Sulla on niin mahtavia nämä postaukset, aitoja ja elämää täynnä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kyllä hyvin kirjoitettu juttu. Ja ihana Outi - niin energinen ja elämää täynnä :))

      Kiitos Johanna, sun sanoista tuli hyvä mieli ♥

      Poista
  8. Laura <3 Olet juuri se Laura mitä olet tällä hetkellä ja me ystävät kyllä rakastetaan sua just tämmöisenä. Välillä on hyvä muistutella ihmisiä, ei se minusta ole mitään "itsensä selittelyä". Helppoa ei ole, uskon. Mutta sinä olet sisuskas nainen!

    VastaaPoista
  9. Nyyh. Tuli paha mieli, mutta kiitos tästä kuitenkin. Ja voimia.

    En usein surkuttele meidän pienten kohtaloja. Ehkä ne on liian rajuja surkuteltaviksi. Meillä on yksi pieni kohtalontoverisi. Tekstisi antoi lisää ymmärrystä minulle arkeen vauvan kanssa. Vauvan pään sisälle kun on vaikea päästä. Ymmärtää miltä mikäkin tuntuu. Teidän pitää niin treffata ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :(( Surku teidän pienten puolesta. Mulla on onneksi valmiuksia miettiä ja tunnustella mun oloja ja muutoksia. Pienellä ei ole siihen mahdollisuuksia. Pistää taas kerran miettimään mikä tarkoitus tällä kaikella on. Kokea, oppia, kehittyä. Ja sitten tulee yllätyksiä. Itsestä riippumattomia. Omasta puolesta ei tunnu niin pahalle, kuin elämän, joka on vasta alussa ja ihan suojaton.

      Joo. Meidän niin pitää hänen kanssa treffata ♥

      Poista
  10. Oi, en tiennyt minäkään. Olen nähnyt haastattelun televisiossa Outista ja ihailin jo silloin hänen sisukkuuttaan, lehtijuttua en ole nähnyt. Paljon on sairauksia, jotka eivät näy päälle ja useimmat varmaan ainakin ajoittain kärsivät siitä, nimim. kokemusta on.. voimia sinulle elämääsi! :)

    VastaaPoista
  11. Nää tämmöset selviytymistarinat on ain joteki kauhee pysäyttäviä... Vaik näist lukiski tällee blogissa, lehessä, tai kattos telkkarista, eli ne on sillon usein sellasii ihmisii, joita ei tunne ollenkaan. Mut silti. Se on jännä mite toisen ihmisen kohtalo silti pysäyttää, vaik toista ei tunne. Iha tuntematonta ihmistä kohtaan nousee myötätuntoo ja empatiaa. Mie muistanki lukeneeni täält siun blogista täst siun tarinasta.

    Ei miul oikee oo mitää fiksuu sanottavaa, mut joteki halusin vaa silti kommentoida ja näyttää, et mie luin tän ja jäin itekki nyt pohtimaa muutamaa juttuu. :)

    Siulle mie toivotan nii ison sylillisen voimaa ku vaa jaksan kantaa ja rohkeutta kohdata elämän pienetki haasteet! Sie vaikutat iha hirmu hienolta ja vahvalta persoonalta ja tätä siun blogii on ilo lukee. Oon samantyyppine pohdiskelija ku sieki taijjat olla :)

    Isoin sydämin suoraan lämpimimmän pipon ytimestä, Sini :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Sini!!!! Mä monesti mietin, mitä mä kommentoisin juttuun, joka kosketti, mutten keksi mitään järkevää. Joskus laitan vaan sydämen. No tietysti vois sanoa, että luin ja herätit ajatuksia :))

      Näissä blogeissa muuten pitäis olla sellainen sydän-nappi, ku instassa. Että vois omalla nimellään kuitata, että täällä ollaan ja on huomioitu.

      Kiitos voiman ja rohkeuden toivotuksista ♥ On ihana pohdiskella ja pyöritellä näitä juttuja, kun ihmiset lähtee niin sankoin joukoin mukaan keskusteluun. Ihan tervettä kohdata muita ihmisiä eritilanteissa. Auttaa taas ymmärtämään enemmän.

      Kaikkea ihanaa ja ilostuttavaa sun kesään ♥

      Poista
  12. Kuinka voikaan tosiaan monenlaisia juttuja sisältyä aivovammaan - mistä eivät muut ulospäin näekään. Kiitos, kun jaat niitä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Jokaisella jonkun sairauden tai onnettomuuden kohdanneella tai vamman kanssa syntyneellä on omanlaisensa. Jotenkin pitäisi muistaa, ettei mitään "normaalia ole". Jokainen elämä on ihan erityinen.

      Kiitos Katja sun sanoista ja ihanaa alkanutta viikkoa ♥

      Poista
  13. Sini oli tuossa yläpuolella kirjoittanut justiinsa niinku mää ajattelen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sini sanoi kyllä hyvin. Toikin on hyvä taito… sanoa suoraan, että ei ole sen kummempaa sanottavaa, mutta halusin vaan osoittaa tukea ja kuitata, että huomioitu on ♥

      Kiitos siitä sulle myös ♥

      Poista
  14. Mun mielestä sulla on aivan viiltävän hieno asenne kaikessa olemisessasi näin blogin kautta tulkittuna. Sussa on elämänilo läsnä. Mun mielestä sä olet selvinnyt parhaalla mahdollisella tavalla. Olet elossa henkisesti mitä suurimmalla tavalla ja se mikä fyysisesti ei ole täydellistä, ei tunnu haittaavan menoa enempää, mitä sen on haitattava. Oikeasti, se on hatunnoston arvoinen asia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna ♥

      Mä olen samaa mieltä. Ja olen onnellinen, että se näkyy ulospäin. Mä en olisi sama, jos mulle ei olisi käynyt tätä kaikkea. Suurimmaksi osaksi (niin kummalta, kun se kuulostaakin) olen ainoastaan kiitollinen kaikesta sairastelusta. En osaisi muuten olla niin läsnä, en nauttia pienistä asioista, en antaa arvoa joka harmaalle arkipäivälle.

      Tulevaisuus tosin huolestuttaa. Ajoittain. Pitkäjänteisyys on haastavaa ja aistiärsykkeet raastavia. Mietityttää mikä on sitä mitä voi tehdä omaan tahtiin ja levänneenä. Kuntoutustukea ei ole järjestynyt ja eläkevakuutusyhtiöstä yritetään puristaa mua johonkin muottiin, mihin en koe istuvani. Opiskelua varten ei myönnetty tukea, kun kuulema koulutukseni puolesta voisin olla kirjanpitäjä. Päivääkään en ole taloushallinnon töitä tehnyt. Ja paineen alla muisti pätkii.

      Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Siinä uskossa eteenpäin, vaikka hetkellisesti heikottaa ;))

      Poista
  15. Ihana kun sää kirjotat näistä asioista. Ei sillä että pystyis ymmärtämään, mutta pystyy ainakin yrittämään ymmärtää. Ja tästä voi ehkä joku sitten saada samanlaisia kyyneleitä kuin sinä Outin jutusta!

    Oot huippu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tiina ♥

      Kiva kuulla, että nämä mun pohdiskelut avaavat ehkä jollekin jotain ajatuksia. Ja että kiinnostaa. Tämäkin on eräänlainen itsensä oppimisen ja tuntemisen muoto. Pistää "paperille".

      Leppoisaa alkanutta viikkoa sinne vauvaperhearkeen ♥

      Poista
    2. Ehdottomasti avaavat! Leppoisaa viikonloppua teille <3

      Poista
  16. <3 niinpä. Se on aikalailla kaikessa, että ei kannata etukäteen tai vain pelkän näön perusteella tehdä johtopäätöksiä ihmisten elämästä. Niinkuin täällä blogimaailmassa tuntuu, että ihmiset paljonkin tietävät toisten elämästä pelkän blogin perusteella, mutta niin kait se menee valitettavasti. Just ajateltiin mieheni kans, kun oltiin reissussa, että sitä ajattelee helposti, että kaikki tummaihoiset ovat maahanmuuttajia ja pakolaisia. Se on vaan niin lujassa meissä. No mutta.Ihanaa kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ei nähdä sitä, että monesti se mitä blogissa annetaan on pintaa vain. Ja ihmisen ulkokuori myös. Sehän on ainaostaan sitä minkä itse haluaa näyttää / joutuu näyttämään. Ei tahdo tulla paljastetuksi. Sisältö muodostuu ihan muusta.

      Ihanaa kesää teillekin ♥ Just kävin yöllä kurkkimassa sun viimeisimpiä postauksia. Supersöpöjä kuvia neitikäisestä ja ihania tunnelmia. Nauttikaa ♥

      Poista
  17. Oon lukenu tän sun huikean hienon, aran ja avoimen postauksen nyt liki 10 kertaa. Eli siis kolahti!! Niin ja samalla kun mietiskelin (haudoin) ajatuksia, jäsentelin omaa elämääni jne. Sai meidän rakas mummo 84v aivoinfarktin... kolahti vielä kovempaa... Voi ihme kuinka paljon helpompaa ois, jos ihmiset kertois avoimesti sairaudestaan, eivätkä häpeilis omaa olemistaan... Niin ja on muuten jännä miten sitä voi olla ylpeä ihmisestä, JUST SINUSTA LAURA, vaikken sua tunne lain ♥♡♥♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Paula ♥ Sä oot aina niin ihanan aurinkoinen ♥

      Kiva kuulla, että teksti pisti miettimään. Oon siis jotenkin onnistunut laittamaan sanoja oikein. Samaa ylpeyttä muuten mä tunsin Outi Leinosta kohtaan sitä lehtijuttua lukiessani. Se tuntui hyvälle. Mutta sun mummo :(( Voimia teille kaikille ♥

      Poista
  18. Minä luin tämän saman jutun lehdestä ja piti heti lähettää lukijapalautetta, että ihan kuin juttu olisi minusta kirjoitettu. Tunnistin itsessäni samat ajatukset ja fiilikset vammasta johtuen kuin Outi Leinonen. Tuntuu usein, että oma perhekään ei ymmärrä minun olevan oikeasti sairas. Vaikka minäkin puhun tosi suoraan fiiliksistäni ja mistä ne johtuvat, niin silti tuntuu joskus, että selittely saa muut luulemaan niitä tekosyiksi jonkun asian tekemättä jäämiselle. Ja asioita jää tekemättä PALJON. Jos edes aloitan jotain, se jää helposti kesken, kun unohdan ja siirryn seuraavaan kohteeseen. Mutta paljon saan myäs aikaan ja muistan monia asioita, vaikka joka päivä koko perhe etsii kadonneita tavaroitani :)

    Itsekin koen, että persoonallisuuteni on muuttunut, mutta neuropsykologisessa kuntoutuksessa siitä kysyessäni, psykologi piti sitä epätodennäköisenä. Olen tosi hyvä ja tarkka kuulostelemaan tuntemuksiani ja vertaan niitä "entiseen elämääni" ja käyn itseni kanssa jatkuvaa keskustelua. Olen jo monta kertaa miettinyt, että olisi pitänyt alkaa vähintään sanelemaan ajatuksiani nauhalle, kun kirjoittaminen ei aina heti onnistu, enkä sitten enää myöhemmin muista niitä ennenkuin sama fiilis nousee taas esille. Epäilen, että väsymiseen ja siihen, että usein herään väsyneenä, liittyy se, että aivoni käyvät unessakin niin ylikierroksilla, että tuntuu kuin olisin osaksi valveilla unissani, joita näen tosi paljon ja ihan erityylisiä kuin ennen,

    Kerroit itkeneesi lukiessasi juttua Outi Leinosesta. Minullekin käy usein niin, kun luen vastaavia kertomuksia. Mutta vielä spontaanimmin itku tulee, kun tv:ssä/elokuvissa näytetään jonkun joutuvan onnettomuuteen. En muista omasta onnettomuudestani mitään, mutta esim. katsoessani dokumentin Ratikkaa vahvempi tyttö, itkin heti alkuminuuteista lähtien. Onko se sitten voimakas yhteenkuuluvuuden/yhteisen kokemuksen tunne?

    Aurinkoisia syyspäiviä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun piti oikein sulatella tätä lukemaani ennen vastaamista :) Jotenkin tosi ristiriitaisia tunteita, että miten voi tuntu näin hyvälle, että joku tuntee samoin. Siis näin ikävässä asiassa. Eihän sellaista saisi kellekkään toivoa. Mutta... mä tulin jotenkin tosi onnelliseksi tästä sun kommentista. Kiitos, kun jaksoit kirjoittaa ja kuvailla.

      Mä koen myös, että selittäminen tulkitaan tekosyiksi. Se on niin vaikeaa tietää toisen oloa, kun pään sisään ei pääse. Siksi mäkin nykyään puhun tästä paljon. Alku meni jotenkin shokissa, nyt tunnistan itsessäni sen muuttuneen. Haluan selittää muille millaisia asioita multa jää väliin. Olen ajatellut, että elän täysillä. Täysillä sen puolet ajasta, minkä jaksan. Siksi, että korvaan sen menetetyn. Hyvinä päivinä nään ystäviä ja eroa entiseen tuskin huomaa. Kotona se valitettavasti näkyy. Tunnistan tuon mitä kuvailet toisessa kappaleessa. Persoonani on eri. Olen todella kiitollinen mun miehelle, että hän on vielä tuossa. Mä en meinaan todellakaan ole sama ihminen, jonka hän alttarilta kotiin saattoi kolme vuotta sitten.

      Aurinkoisia syyspäiviä sinnekin ♥

      Poista
    2. Ihanaa, kun jaksat vastailla näihin kommentteihin. Käyn kyllä kurkkimassa, onko tullut vastausta, mutta en saa niistä sähköpostia, kuten joskus ennen, joten en aina muista.

      Minä koen, että monet nykyiset toimintatapani/ajatuskulkuni eivät ole tietoisia, vaan kumpuavat jostain alitajunnasta eli en ole esim. tehnyt tietoista päätöstä laittaa arvomaailmaani uusiksi ja päättänyt jättää pikkuasioista murehtimisen. NYt kun mainitsit, että korvaat menetettyä aikaa täysillä elämisellä, niin minä tunnistan saman itsessäni. Juuri viime viikolla sanoin neurologilleni, että tuntuu kuin minulla olisi jonkinlainen maanis-depressiivisyys, mutta maaninen vaihe on jäänyt päällimmäiseksi, kun huseeraan koko ajan kaikkia kivoja juttuja, joista saan nautintoa. Vaikka sitten iltaisin ja ehkä joka toinen päivä makaan raatona sängyssä.

      Kuten eilisen päivän, kun en noussut sängystä kuin laittamaan lapsille ruuan. Sitä edelsi risteily Tukholmassa ja siitä tulee tuota pikaa juttu blogiin ja siinä voi olla sinua kiinnostavia sisustusputiikki-vinkkejä :) Mutta nyt pitää rientää suihkuun ja Habitareen!

      Ihanaa sunnuntaita!

      Poista
    3. Jaksan kyllä - nää keskusteluthan on blogin parasta antia :)

      Tuosta s.postista: laitatko siis tuohon "ilmota" ruutuun ruksin, mutta silti ei tule s.postia? Onpa tylsä homma :( Onneksi muistat välillä tulla tänne kurkkimaan :)

      Mä koen arvomaailma-asian samalla tavalla. En ole tietoisesti päättänyt mitään. Olen tunnustellut oloani ja suhtautumistani ympäröivään maailmaan ja elän sen mukaan. Tunnistan itsessäni myös tuon saman mistä neurologin kanssa olet juuri puhunut. Mussa on tullut esiin joitain erityisherkkyyden piirteitä, sellaisia asperger-tyyppisiä oireita. Teen hirvittävästi kaikkea kivaa, koska saan uusista paikoista, kauniista asioista, kokemuksista jne ihan hirvittävän paljon enemmän onnen / tyytyväisyyden tunteita, kuin ennen. Vaikka seurauksena on usein se, että jos en saa riittävää lepoa ja hiljaisuutta, aistit on kohta ylikierroksilla. Silloin on vaikea suoritua mistään, väsymys muuttuu itkuksi ja kroppaan ilmestyy niitä hermosto-oireita (tärinää päässä, huimausta, hermojen nykimistä).

      Toivottavasti Tukholma- ja Habitarepäivät olivat antoisia :)
      Mukavaa alkavaa viikkoa!

      Poista