KOHUOTSIKKO: KOULULIIKUNNASTA EHDOT VÄLTTÄNYT NEULOI JOOGASUKAT

Olen viime vuonna, 34 vuotiaana, löytänyt ensimmäisen kerran todellisen liikkumisen ilon. Lapsena harrastin vuoden korista, toisen salibandya, kolmannen teline- ja välinevoimistelua, joitain vuosia ratsastin tunneilla (aikuisenakin vielä) ja leireillä. Me muutettiin paljon. Maisemat vaihtuivat ja niin vaihtuivat harrastukset. Mistään lajista ei jäänyt sisäistä paloa, enkä minkään pariin ole palannut myöhemmin.

Ryhmäliikunnasta on jäänyt mieleen lähinnä koululiikuntatunnit. Muistot eivät ole kovin yleviä. Vai oletteko kuulleet jostain toisesta, joka olisi onnistunut ottamaan liikunnasta ehdot? Teini-ikäinen Laura ei halunnut edes ilmaantua paikalle. Mä inhosin sitä, että liikunnasta annetaan numero. Ei se ole asia, missä pitää pistää ihmiset paremmuusjärjestykseen. Herkkänä kärsin kamalasti niiden puolesta, ketä valittiin joukkueeseen viimeisenä, kapinoivana teininä vihasin sitä, että mun suoritusta arvoitiin ja paljon muuttaneena olin aina joukossa uusi. Opettajien pitäisi ohjata kohti liikkumisen riemua, ei kilpailua. Tovi siinä sitten meni liikuntapaikkojen leimoja keräillessä, että todistukseen saatiin nelosta parempi numero. Eräskin kerta tuli käytyä yksin Malmin uimahallissa ja Tapanilan erällä.

Aikuisena olen liikkunut ainostaan yksin. En oikein edes ystävien kanssa. Joitan kertoja kävin siskon kanssa ratsastamassa, sekä suorittamassa golfin green cardin. Jossain välissä vähän ystävien kanssa astangassa. Parilla salillakin olen käynyt yksin tai yhden ystävän kanssa. Ei tuntunut oikein omalle. Kauhean kovat valot ja ärsyttävä musiikki.

Kynnys ilmoittautua ohjatuille tunnille kasvoi vuosi vuodelta. Nolotti oma kokemattomuus, hävetti jos muut tuijottaa. Syvälle on edelleen iskostunut se liikkujien arvioiminen opettajan toimesta. Kaipasin hiljaisuutta, rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä, enkä uskonut löytäväni sitä samassa tilassa muiden kanssa. Mieluummin juoksin ympäri Malmin lentokentän tai poljin pyörällä töihin.

Viime syksynä sitten ylitin itseni ja menin joogakurssille. Tällä kertaa yllätyksekseni huomasin nauttivani niin, että ajantaju katoaa. Ohjaaja on ihan supernainen. Muistaa jokaisen tunnin alussa sanoa, että "älä katso sivulle, äläkä vertaa edes omaan edelliseen suoritukseen. Tee tästä harjoituksesta tämän päivän oloinen, äläkä arvota tekemistäsi." Tuntuu hyvälle. Jooga on hyvän mielen lisäksi auttanut mua myös aivoinfarktien jälkeisen huimauksen kanssa ja tasapainoasioissa, sekä voimistanut oloa niin, että olen luottavaisin mielin palannut jo pyöräilyn pariin, niinkuin viime postauksessa kerroin. Se on osoittautunut tähän tilanteeseen juuri oikeaksi valinnaksi. 

Millainen suhde sulla on liikuntaan? Innokas vai inhokas? Kotona opittua vai itse aloitettua?





-   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -   -

Mä oon joogatessakin sellainen vilukissa, että vaikka hiki valuu, niin varpaista paleltaa. 
Joogasukista en luovu, vaikka ilma lämpenee. Edellinen malli oli pitkä, nyt tein lyhyet.

Lanka: Lamana Piura 100% alpakka Snurresta
Puikot: Knitpicks 2,25
Malli: perussukkaa mukaillen

Luo 56 silmukkaa tuplapuikoille tuplalangalla (mulla tässä kerät musta ja petrooli). Jaa silmukat neljälle puikolle, 14 kullekin. Neulo varsi 2 oikein, 2 nurin resoria. Päättele puikkojen 4 ja 1 silmukat joustavasti. Neulo vielä puikot 2 ja 3 resorilla. Luo pääteltyjen tilalle uudet silmukat ja jatka neulomista sileänä neuleena. Päkiän kohdalle tultaessa neulo muutama rivi resoria ja päättele joustavasti.

Huom! Lanka on erittäin pehmoisaa. Aivan ihanaa iholla. 
Se on myös erittäin riittoisaa, yhdessä kerässä on 400m. Lopuista voisin harkita vaikka pipoa.



Siskolle kiitos jalkalainasta. Ja siitä, että olet lapsena juossut kärsivällisenä juossut mua karkuun, kun olen jahdannut sua ympäri asuntoa. Lasketaan sekin hyötyliikunta meidän yhteisten liikuntakokemusten listalle:)