NAURETTAVA ANARKISTI



Ulkopuolisuuden tunne. Se tunnistan vahvasti.


Mä olen se tyyppi, joka ei halua samaa. Sitä mitä on monella muulla. Jos String-hyllyjä, Hayn puisia käsiä, vaatteita valmistajan kookkailla logoilla tai vaikka tiettyä printtiä näkyy liikaa, mä sanon kiitos ei. En ottaisi vaikka maksettaisiin. En tahtoisi kävellä kadulla sen saman luksuslaukun kanssa, kun muut. Sitä en kantaisi iloisena, vaan siitä tulisi paha mieli.

Olen joskus pilke silmäkulmassa sanonut olevani se naurettava anarkisti. Naurettava siksi, että mun kapinaa vallitsevia olosuhteita kohtaan ei taida huomata kukaan muu. Ne mun pienet periaatteet kuitenkin saa mut tuntemaan oloni hyväksi.

Mä olen se, joka kävelee uhmakkaana pysäkille korvaläpät päässä, kun niitä ei muilla ole. Olen seissyt siellä ja hymyillyt salaa sisäänpäin. Kiitellyt itseäni siitä, etten ole muodin mukainen. Olen ostanut kirpparilta kolme euron talvitakin ja kertonut sen myös ääneen, kun joku on kehunut sitä kauniiksi. En siksi, että vähättelisin sitä. Vaan siksi, että olen ylpeä löydöstäni. Erityisesti silloin, kun kehuja on joku, jolle kierrätyskeskuksen vaateosasto on paikka, josta ei osteta mitään, vaan jonne viedään rytkyt, joita ei facebookin merkkikirppisryhmässä kehtaa pistää myyntiin. Olen jättänyt monesti antamatta rahaa kerjääville, mutta ostanut useampia kappaleita samaa Iso Numeroa. En halua lahjoittaa suurille hyväntekeväisyysjärjestöille, mutta olen ollut tukemassa koulua, jonka tuttuni perustivat Intiaan. Olen perustanut yrityksen ilman starttirahaa ja kieltäytynyt työttömyystuesta. Olen jättänyt ostamatta ketjuilta ja panostanut pienyrittäjiin. Olen boikotoinut ABC-asemia ja vaihtanut hammaslääkäriä, koska aiemman verorahoja ei ole maksettu Suomeen. Vastustan sitä, että pitäisi saada vähemmällä enemmän, lisää, tuottavampaa ja nopeammin. Tiedän, että se extrakate tulee helpoiten epäeettisesti ja jonkun sivullisen selkänahasta. Olen sanonut, ettei se, että tapa toimia on laillinen, tee siitä eettisesti oikeaa. Mä olen se tyyppi, joka ostaa käytetyn ennemmin, kuin uuden. En siksi, että saan halvalla. Enkä pelkästään siksi, että se on ekologista. Vaan siksi, ettei sitä samanlaista ole joka paikassa. Mä olen se, joka menisi Linnanjuhliin kirppismekossa.

Joskus tunnen olevani näine periaatteineni ihan yksin. Etenkin jos en ole saanut hetkeen puhua itselleni tärkeitä asioista. Ollut väärässä seurassa. Silloin koen ulkopuolisuutta. Tunnen, ettei muilla ole samaa vastuuntuntoa siitä millaista maailmaa he haluavat asuttaa.

Alkuvuodesta löysin erittäin mielenkiintoisen testin (kiitos siitä Tarulle!) Tämä tunnelukkotesti avasi ajattelemaan ulkopuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden asiaa monipuolisesti. Analysoimaan itseään. Siitä mä tykkään.

Vastasin testin ulkopuolisuutta käsittelevissä kysymyksissä niin, että sain ulkopuolisuuden tunnelukon voimakkuudeksi vahvan. "En oikein sovi joukkoon vaan koen usein itseni ryhmässä ulkopuoliseksi." Kuulostaa kurjalle, mutta sitä se ei ole. Minulle ulkopuolisuuden tunne on positiivinen asia. Mitä enemmän erilaisuutta, sitä enemmän on opittavaa. Enemmän ymmärrystä ja arvostusta persoonallisuutta kohtaan. Ulkopuolisuuden tunne on minulle viisautta. Sitä, että tekee niinkuin itse haluaa, omien arvojen mukaisesti ja niitä mukailevia asioita maailmassa tukien, eikä kulje lauman mukana.

Eilen tunsin yllättävää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sellaista hätkähdyttävää mitä harvemmin koen. Se tapahtui, kun luin Marun blogista oikeudenmukaisuudesta ja siitä miten vähemmän voisi olla enemmän. Tekstiä lukiessani muistin aiemmat ajatukseni massatuotannosta. Muistin tuon aiemmin tekemäni testin. Muistin myös sen, että liian paljon samanlaisuutta tappaa sen positiivisen erikoisuuden. Sekä asioissa, että ihmisissä. Sen haluaisin välttää.

Käy lukemassa ja kerro mitä tuli mieleen.




"En tiedä pelastetaanko mun pienillä periaatteilla maailmaa, mutta ajattelin joka tapauksessa yrittää."







Ahneudesta, liioittelusta ja laumasieluista kertoo myös jutun kuva. Sen otin joskus vuosia sitten (ehkä kesällä 2011) Töölönlahden työmaa-aidasta. Silloinkin se kolahti kovaa. Multicoloured Dreams, Pekka Toikkanen.