JOSSAIN TOISESSA ELÄMÄSSÄ ?

sateenkaaria ja serpentiiniä

sateenkaaria ja serpentiiniä

Kyllä minä prkl pärjään.


Lause minkä kuulee hyvin monen nuoren suusta hetkellä, jona hän haluaisi kiivaasti olla vanhempi, viisaampi, uskottavampi - se luotettu tyyppi. Nää taitaa olla niitä hetkiä, jolloin ihminen vimmassaan helposti tulee ajautuneeksi virran mukana työhön, johon häntä ei ole tarkoitettu. Johon ei ole paloa tai tarpeeksi annettavaa. Tai niitä pisteitä, jolloin hän ajautuu suorittamisen hermoja venyttävän ahdistavaan oravanpyörään. Siihen mistä hän ei sitten uskalla ennen eläkeikää hypätä ulos, koska nykyään työelämä on usein takkua ja tappuraa. Ruletti jota pyöritetään liian pienellä panoksella.

Siinä sitten istutaan kymmenen vuoden kuluttua työpaikan takaoven betonisilla portailla kessu huulessa ja mietitään, että mitä tuli tehtyä. Tai siis mitä ei.

Nyt kerron jotain minun menneistä. 


Kerron jotain mitä kautta voi yrittää hahmottaa sitä, miten näin pääsee tapahtumaan ihan yllättäen.
Ja vielä ihan hymy huulessa.

Se kävi kutakuinkin seitsemässä vuodessa.

  • 22 vuotiaana huomasin yllättäen, että olen tuuraamassa leikkauksesta toipuvaa esimiestäni. Siis kertomassa reilusti äitini ikäisille, vuosia samaa työtä tehneille, että miten toimia. Nälkä kasvoi syödessä. Hakeuduin esimiesvalmennukseen.
  • 24 vuotiaana vastuualueeni oli 3000 neliötä ja 13 alaista. Nimityksen julkistamisen hetkellä yksikään ei onnitellut. Olivat joko hämmentyneitä tai epäuskoisia. Lasken suurimmaksi menestykseni henkilöstöjohtana sen, että vt.vuoden jälkeen työtyytyväisyystutkimuksen tulokset olivat erittäin iloista katsottavaa.
  • 26 vuotiaana sain urani kolmannen nimityksen - vakituisen osastopäällikköpaikan uudesta tavaratalosta. Hetken päästä siinä ohella olikin jo ihan luontevaa toimia koko tavaratalon johtajan sijaisena.
  • 27 vuotiaana pääsin mukaan ketjun pääkaupunkiseudun markkinointiryhmään. Siis päättämään mitä tavaroita Hesarin ilmoitukseen milläkin viikolla painetaan.
  • 28 vuotiaana kävelin sisään palaveriin, jossa minulle piti ilmoittaa kuka on seuraava tavaratalojohtaja. Sain kuulla, että se olisinkin minä, joka tulisi luotsaamaan tavaratalon läpi joulukaupan; lokakuulta helmikuulle. Vuoden alussa tulospäivillä nousin porukkani kanssa lavalle noutamaan tunnustukset parhaasta joulukaupan kehityksestä. 

Silloin mä tunsin olevani todella aikuinen. Taitava ja viisas.
Nyt - lähes kymmenen vuotta myöhemmin mä ymmärrän, että vähänpä tiesin.

Tuohon aikaan olin todella innostunut tuosta työstä, olin päättäväinen ja koin onnistumisen tunteita. Ajattelin, että olin nuoreen ikääni nähden pärjännyt hyvin. Halusin näyttääkin. Hain valmennukseen, jossa minusta olisi tullut tavaratalojohtaja. En päässyt. Edes haastatteluun. Se v*tutti.

Silloin en tiennyt


Silloin en yhtään ymmärtänyt, ettei asiat aina etene, jos näin ei ole tarkoitettu. Tänä päivänä tiedän toisin, mutta silloin todella korpesi, etten päässyt etenemään, vaikka olin mielestäni tehnyt hyvää työtä. 

Irtisanoin itseni.

Tein sen itse, vaikka pettymyksessäni tunsin, että minut olisi pistetty pihalle. Näytetty, että tämä tie on pystyssä, eikä portaita ole.

Vähän itkien lähdin talosta. Olin tänäkin vuonna, niinkuin reiluna kymmenen edellisenäkin, valmistellut joulukaupan tuloa. Tehnyt viimeiset ostot ja suunnitellut toimenpiteet myymälässä. Se tuntui suurimmalta tappioltani.

Nyt tiedän, että se oli parasta, mitä minulle siihen mennessä oli tapahtunut. Se avasi kaikki ovet. Sain lähteä kaiken sen tiedon kanssa kohti jotain uutta. Nyt tiedän, että ehkä se aluejohtaja, joka seisoi vähän vetisin silmin mun toimistossa läksiäistunnelmissa, tiesi paremmin. En mä olisi siellä ollut elementissäni. Vaikka tunnollinen olinkin ja siksi selvisin monesta. 

Nyt se kaikki tuntuu todella kaukaiselle maailmalle. Sellaiselle, ettei se olisi tapahtunut minulle lainkaan. Tai ainakaan minulle sellaisena, kuin nykyään olen. Sellaisena millaiseksi olen muuttunut, kun olen saanut hetken ensin hengähtää ja miettiä sitten, että mitä tekisin jos saisin ihan kaikista maailman ammateista valita. Koskaan en ole saanut tehdä niin ilahduttavia töitä, kun tällä hetkellä. 

Aion vastaisuudessakin virran viedä. Kumpa oppisinkin luottamaan siihen, että löydän ne oikeat askeleet. Ja nauttimaan myös lähdön tunnelmasta.


Onnellista alkavaa työviikkoa myös sulle <3