7.6.2017

#DUUNISTÖIS



Olen taas viimeaikoina pohtinut paljon työelämääni. Sitä millaiseksi se on muodostunut viime aikoina. Juteltiin Jannen kanssa viime viikon mökkimatkalla siitä, miten uudenlaista kaikki nykyään on. Muistelin ääneen sitä, kun lukiossa äidinkielen opettajani sanoi mulle, että osaan kirjoittaa erityisen hyvin tekstejä, jotka käsittelevät tunnetta. Rakastin kirjoittamista jo silloin, mutten tiennyt miten ihmeessä sillä voi ansaita markkaakaan. Novellistiksi en ole koskaan aikonut. 

Jos joku olisi sinä päivänä ennustanut, että tulevaisuudessa työni tulee koostumaan vaihtelevista päivistä, joiden yhteisenä nimittäjänä on, että sisältö julkaistaan verkossa, olisin nauranut hampaat suustani. Ajatelkaa - mä olen kuitenkin sitä sukupolvea, joka ei ole varttunut läppärin ääressä, vaan joka on käynyt yläasteella ATK-tunneilla ja suorittanut abivuonna Järvenpään kansalaisopistossa tietokoneen ajokortin. Ja herranjestas mulla on ikää mittarissa vasta 37-vuotta. (En edes halua kuvitella sitä miltä vanhemmista, vielä työikäisistä tuntuu.)

No kaikki tuo on johtanut mut kuitenkin siihen, että teen elantoni blogimaailmassa. Paikassa, jota ei mun lukioaikaan ollut Suomessa vielä olemassa. Ammattini on varmaankin yrittäjä + tuottaja. Oman blogini lisäksi mä aikataulutan, suunnittelen, pidän suhteita yllä ja hankin sisältöjä Kemikaalicocktail-blogissa ja teen Nukkuvillen blogiin Tuukan tilaamaa juttusarjaa unesta ja nukkumisesta.

Sisältöjuttujen ohella olen näiden aparaattienkin kanssa nykyään ihan sujut ja olen html-koodiakin ronkkimalla saanut mm. muokattua blogiani haluttuun malliin. Olen osannut jollain sinnillä varata domainin, tehnyt uudelleen ohjaukset, asettanut tietueet, muuttanut rivivälejä, tasannut tekstejä, lisännyt gadgettien väliin tilaa ja tehnyt kiinnitetyn navigointipalkin. Naurettavan pieniä asioita, jotka mulle ovat kuitenkin aivan hepreaa. Jos nyt kysyisitte miten onnistuin, en tietäisi. Yrityksen ja erehdyksen taktiikalla kai. Joka tapauksessa olen vähän salaa ylpeä, että uskalsin kokeilla. Hypätä.

Työ tällaisenaan tuntuu hyvälle. Se sopii erinomaisesti yhteen mun osa-aikaisen sairaseläkkeen kanssa, koska voin suunnitella itse tekemiseni. Nukkua välissä jos on tarvis. Tiedän, että olen sellainen säntillinen ja käytännöllinen puurtaja, jolle tämä malli on passeli. Säännöllisesti silti haaveilen olevani luovempi, inspiroivampi ja taitavampi kuvaamaan asioita sekä kirjallisesti, että kameralla. Onnekseni olen saanut huomata, että jokainen päivä vie kuitenkin kohti sitä tavoitetta, jonka itselleni asetan, koska voin muokata viikkotavoitteeni juuri sellaiseksi, mitä toivon sen olevan. Olen jopa oppinut nauttimaan siitä, etten tiedä mikä on resurssitilanne seuraavalla puolivuotiskaudella, tarvesuunnittelu ensi kuun kamppiksessa tai mikä on kvartaalin tulos. Se entinen elämä oli ihan muuta.

No millaisia ne vaihtelevat päivät nykyään sitten on?

Sellaisia, että tilanteesta riippuen saatan vaikka:
  • istua kotona suihkumyssy päässä
  • räpeltää oman blogin kansikuvia kuntoon
  • tutustua Herttoniemen pelastusaseman keittiössä palomiesten arkeen
  • noutaa maaleja
  • näpyttää koneella tarjouksia koko päivän
  • ja toisena istua PR-toimistolla oppimassa uutta sijoittamisesta tai femiinistä energiasta

Sellaista on mulla #duunistöis.

Ennen oli toisenlaista - siitä voit lukea täältä ja täältä.
Päivästäni asemamestarin kanssa voit lukea lisää täältä.






TallennaTallenna

2 kommenttia

  1. MÄkin viime aikoina miettinyt paljon duunijuttuja ja nyt uutta etsimässä! Huh! Ei oo helppoa tietää mitä sitä haluaa elämällään tehdä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei oo ei :D Musta on ihan ihana ajatus, ettei tarvitsekaan tietää. Jos tietää vaan mitä aikoo tehdä seuraavaksi, eikä etsikään eläkevirkaa, niin pääsee vähemmillä harmailla hiuksilla. Mä nykyään pyrin siihen, että teen vaan jotain kivaa tai ihan hyvää, mikä voi johtaa johonkin mielenkiintoiseen joskus. Jos esimerkiksi olisin palkkatöissä saattaisin ehkä ottaa vastaan ennemmin jonkun aavistuksen epävarman, mutta kiinnostavan määräaikaisen pestin ennemmin, kun vakituisen ihan siedettävän.

      Nykyään mua rassaa enemmän se, etten mitenkään jaksa tehdä kaikkea mitä haluaisin. Joskus iltaisin olen ollut niin väsynyt, että itkettää. Silloin Janne muistaa sanoa mulle, että pitäisi olla itseään kohtaan kiltimpi ja hyväksyä se, että mun paljon töitä on vähemmän, kun muiden paljon töitä. Hankalaa, kun ois vaan niin paljon kaikkea kiinnostavaa ympärillä :/ Voi ihana kamala elämä!

      <3

      Poista