ELÄMÄÄ AIVOINFARKTIN JÄLKEEN

Tällaista tämä on - elämä.

Olen taas miettinyt paljon elämää aivoinfarktin jälkeen. Olen saanut jälleen sähköposteja saman kokeneilta ja jälleen kerran päättänyt kirjoittaa asiasta, koska miten sitä muuten kukaan käsittäisi. Itseltä se kaikki ei pääse unohtumaan. Lähes päivittäin manaan sitä miten vähän jaksan ja joudun huolehtimaan tarkasti siitä, ettei olo mene ihan mahdottomaksi. Elämä on toisinaan yhtä aikatauluttamista. Kalenteriin kannattaa täyttää jotain vain joka toiselle päivälle. Palautumisesta on pidettävä huoli. Aivoinfarktien jälkeen arki on muuttunut osittain haastavaksi. Joskus pienikin keskeytys, muutos suunnitelmassa tai taustalla tapahtuva häiritsevä toiminta kääntää hermostoni solmuun, jota availlessa sitten meneekin hyvä tovi. Äkisti muuttuvat tilanteet ja ylimääräiset äänet saavat aivoni hälyytystilaan, jonka jatkuessa liian kauan mun pitää sulkeutua yksin toiseen huoneeseen, ottaa päiväunet tai istua pimeässä ja hiljaisessa hetki. Yksi tavallinen tapa, jolla ylirasitus ilmenee, on itku. Se tulee, vaikken ole surullinen. Jokin vain vyöryy yli ja tuntuu kestämättömälle. Väsymys tietysti pahentaa asioita. 

Yksi yleisempiä ahdistuksen hetkiä on ruokakaupassa se viimeinen viisiminuttinen, kun olemme edenneet jo ohi heviosaston ja kalatiskien. Tuntuu jo kuin olisi kaksikymmentä minuuttia tökitty ilkkuen pienellä tikulla ja sohittu samalla taskulampulla silmään. Se alkaa, kun myymälän äänet ja valot käyvät sietämättömiksi. Tällöin näkökentän sokea-alue vaikuttaa eniten. Olen niin väsynyt, etten jaksa enää keskittyä kompensoimaan sitä silmiä kääntämällä. Tuijotan jogurttihyllyä hätääntyneessä tilassa päätäni heiluttaen ja ihmettelen, minne ne on taas piilottaneet ne mun vakioOatlyt. Kuormitus on joskus niin raskas, että tuntuu, kuin sain paniikkikohtauksen. Tekisi mieli juosta ulos koko kaupasta. Koko kroppa on sellaisessa stressitilassa, että päässä humisee ja pyörryttää. Unohdinko tsempatessani hengittää? Silloin on ihanaa, kun voi mennä seisomaan keskikäytävälle kärryn kahvaan kiinni ja pyytää Jannea etsimään puuttuvat tavarat. Kassajonossa jo helpottaa.

Kauheaa on myös kotoa lähteminen. Silloin on niin paljon muistettavaa, etten kestä keskeyttämistä lainkaan. Jo pelkästään toisen hyväntuulinen höpöttäminen tuntuu ihan kamalalle. Päässä sinkoilee ajatuksia eri suuntiin, eikä lainkaan muista mitä oli viimeksi tekemässä. Autoon päästyä usein väsyttää. Silloin Janne ottaa mua kädestä kiinni, sanoo ajavansa turvallisesti perille ja pyytää mua nukkumaan.

Ylivirittyneen ja paljon sosiaalisia tilanteita sisältäneen päivän jälkeen käytän kotona vastamelukuulokkeita. Olen saanut ne Jannelta lahjaksi. Ne päässä saan lepuuttaa päätäni, vaikka telkkarista tulisikin se korismatsi, jonka hän haluaa katsoa. Kuulokkeet vaimentavat melun siedettäväksi huminaksi. En ole ihan yksin, mutta etäällä. 

Juttelin Jannen kanssa näistä asioita viimeksi perjantaina matkalla Tyynelään. Istuimme autossa ruokakauppareissun jälkeen. Olo oli jälleen kerran mennyt niin heikoksi, että väri hävisi kasvoilta, huulet sinersivät. Mietin ystävän viikon takaisia sanoja siitä, että tilannetta voi ainoastaan yrittää ymmärtää, siis yrittää, vaikkei itselle olekaan käynyt samaa. Mietin myös ääneen sitä, miten paljon kuormistusta kohdistuu Janneenkin. Hän ei todella ole sitä tilannut, kun on mut valinnut. En ollut sama silloin, tämä kaikki tapahtui häiden jälkeen. Jotenkin ironista, että siteerasimme mistään mitään tietämässä hääkutsuissamme Heli Laaksosta sanoin: "oleks mun, niinäki päivin, ko vähiten kannattais." Hän on ollut. Eikä todellakaan olisi aina kannattanut. En voi, kun olla järjettömän iloinen, kiitollinen ja onnellinen tosta tyypistä. Hän on hyvä mies ja ennenkaikkea hyvä ihminen. Yllättävän tarkkanäköinenkin. Tuona perjantaisena automatkana lausui mielipiteensä siitäkin asiasta, jonka luulin peittäneeni. Sanoi, ettei usko mun maailmassa loppujen lopuksi kovinkaan monen, hänen lisäkseen, tietävän mitä se oikeasti on. Kertoi tietävänsä, että sosiaalisissa tilanteissa mä tsemppaan niin kovasti, etten jäisi mistään hyvästä ja kivasta paitsi. Sinnittelen, etten jättäisi tekemättä ja näyttäisi heikolle. Janne sanoi, että hän kyllä näkee ensin edellä mainitun ja sitten sen romahduksenkin, jos en muista päälle levätä tarpeeksi. Onko sillä silmät selässäkin?

No siitä romahduksesta sitten... Aivoinfarktin jälkeinen väsymys on jotain, mitä on todella vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Se väsymys ei parane nukkumalla. Se saattaa tipauttaa sut höttöiseen olotilaan, jossa äänet kuuluvat kaukaa ja jossa et muista oletko ollut tänään koko päivän kotona vai missä. Sanat unohtuvat, kasvot näyttävät vieraille, pää tuntuu painavalle, liikkeet hitaille ja koet, että aivot olisi korvattu eilisiltaisella puurolla. Se, että joutuu kysymään mieheltään kokonaan yhdessä kotona vietetyn päivän jälkeen, että kävitkö sä siellä toimistolla nyt lainkaan, on hirveää. Se hävettää niin helvetisti, että tekisi mieli olla kysymättä ja onkia tieto jotain muuta kautta selville. Olla niinkuin kaikki olisi ok. Se on aivan helkkarin vaikeaa näyttää olevansa heikko. Sitä pelkää, ettei vastapuoli osaa tai halua ottaa sitä vastaan.

Elämä näiden asioiden kanssa tuntuu joskus raastavalle. Etenkin niinä aamuina, jolloin Janne on väsymystään torkuttamalla herättänyt mutkin liian aikaisin. On tullut sanaharkkaa päivän ohjelmasta, kun molemmat on tokkuraisina tiuskineet. Silloin itkettää ja väsyttää. Vituttaakin se, että tällainen mä nyt sitten olen. Minä ja huutomerkki pääni päällä - vastamelukuulokkeet. Silloin yritän muistuttaa itseäni, että olisi voinut käydä huonomminkin. Olen hengissä.