MIES TYYNELÄN TAKANA


Nyt on luvassa postauksen verran sellaista nostalgiaa, joka nosti keväällä liikutuksen tunteen palana mun kurkkuun. Tarina täytyy vaan aloittaa vähän kauempaa. Noin yhdeksän kymmenen vuoden takaa...

Tyynelä on rakennettu vuonna 1927. Sen historia on ollut meillä alusta saakka melko hyvin hyvin tiedossa. Edellinen omistaja jätti talosta ja sen vaiheista meille muutaman A4:sen verran tekstiä. Perusfaktat on siis hallussa, mutta tarinoita melko vähän. 

Yhdeksässä kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Talon / tilan omistaneita on ollut kolme perhettä. Meidän aika alkoi seitsemän vuotta sitten. Tullaankin tähän alkuun siis heti reippaasti eteenpäin ajassa - viime talveen.

Olin helmikuussa juoksemassa ystävän koiran kanssa, kun tapasin hiekkatiemme päässä koiransa kanssa miehen, jonka koti on meistä kilometrin päässä. Hän on asunut alueella yli 60 vuotta. Alkuun koirat olivat hyvä syy jäädä juttusille, mutta pian puheet kääntyivät kohti Tyynelää. Tämä mies kertoi, että Tyynelän perheelleen rakentanut Emil oli hänelle tuttu. Päälimmäisenä tuli mieleen, että hän oli hyvin huolellinen mies. Oli ihana kuulla, että joku on ollut täällä silloin ja nähnyt meille tavallaan tuttuja, mutta silti ihan vieraita ihmisiä. Halusin tietää lisää ja puhuimmekin hyvän tovin.

Keskustelusta seuraavalla viikolla meidän postilaatikkoon oli yllättäen tiputettu kuvan lehtileike saatekirjeen kanssa. Olin todella iloisesti yllättynyt. Kiitin häntä sähköpostitse, kun olisi ystävällisesti minulle osoitteen jättänyt. Kiitosviestini perään tuli vielä sähköpostilla lisätietoja. Oli kuulema ilo kertoa, kun tunnistaa aitoa kiinnostusta asiaa kohtaan. Olin niin iloinen, että voisin jotain kautta päästä lähemmäs sitä, millaista elämä on täällä aiemmin ollut.

Loppuhuipentumaksi tämän kevään tietojen lisääntymiselle osui sitten eräs toukokuinen sunnuntai - Äitienpäivä. Janne oli pajan edessä puuhommissa, kun pihaan ajoi yllättäen auto. Kuulin auton ovien käyvän ja tiesin, että jotain tärkeää sen pitää olla. Puin siis päälle ja menin pihalle. Autosta ulos astunut pariskunta kätteli mut lämpimästi. Mies hymyili ja lausui olevansa Tyynelässä kasvaneen perheen nuorimmainen lapsi, Emilin poika. Ennen, kun hän kysyi sopiiko lapsuudenkotia tulla katsomaan, sanoin, että tiedän teidät, lämpimästi tervetuloa ja ollaan teitä jo odotettukin. Olin meinaan useamman kerran seitsemään vuoteen ihmetellyt, ettei kukaan ohikulkiessaan ollut vielä tullut katsomaan tilan nykyasua.

Siinä me sitten porukalla kierrettiin saunatuvat, navetat, ylä- ja alakerta. Kierroksen aikana kuultiin...
... missä olivat olleet mamman kangaspuut.
... missä oli seissyt se puunkantoon tarkoitettu pahvilaatikko, joka oli hellan vieressä seistessään mustunut ja pahasti säikäyttänyt.
... miten meidän vessan paikalla oli ollut sauna, ennen pihasaunan rakentamista.
... kuinka yläkertaan oli asennettu vesisäiliö ja sinne pumpattu saunalle laskettava vesi. 
... miten hieno isä "pappa" oli ollut. 
... miten hyvälle tuntui, kun vanhat ovet ovat vielä paikoillaan. Ja osa lattioista. Sekä erityisesti tietysti pappan muuraama takka.

Lopuksi katsottiin kuvia menneistä. Kaivettiin esiin valokuvat, jotka oltiin edelliseltä omistajalta saatu. He olivat selvästi liikuttuneita. Niin olin minäkin. Tuntui hyvälle sanoa, että tiesin teistä ja että taustoihin ollaan yritetty perehtyä. Halusin sanoa, että talon menneitä vuosia pidetään täällä arvossa ja meillä ollaan iloisia, että saadaan olla osa tätä historiaa. Siksi tämä tapaaminen oli niin iloinen yllätys. Kaikkein liikuttavin yllätys oli silti vielä tulossa. Meille kerrottiin, että he olivat tulleet tutuiksi sen meistä kirjoitetun, muutaman vuoden takaisen Kodin Kuvalehden jutun kanssa. Sitä oli kuulema luettu ja monistettu koko porukalle. Hekin siis tiesivät meidät.

Nyt, jotain viikkoja taaksepäin katsoessa, tuntuu positiivisesti jännittävälle se, että vierailupäivä sattui olemaan äitienpäivä. Olenhan aiemminkin ajatellut sitä, miten lapsettomana jätän jälkeni tähän maailmaan näiden talojen kautta.




Tämä kirjoitus on kunnioitus Emilin muistolle, hänen perheelleen ja heille kaikille, jotka ovat aikanaan asuttaneet Tyynelää ja pitäneet sitä hyvin.