Sisällön tarjoaa Blogger.

ELÄMÄÄ AIVOINFARKTIN JÄLKEEN, osa 2



Syksy mennyt pitkälle hiljaiselossa. Olen monesti miettinyt blogini kohtaloa ja sitä onko minulla millainen velvollisuus aktiivisuuteen, sekä blogin että Instagramin osalta, lukijoitani kohtaan. En haluaisi, että minulle rakkaasta asiasta tulee velvoite, mutta sille se toisinaan, onneksi ainostaan heikompina hetkinä, tuntuu. Tämä syksy on ollut taas yllättävän raskas. Ja, että tällaisia yllätyksiä tulee vielä seitsemän vuoden jälkeen, tuntuu kamalalle.

Aivoinfarktin jälkeen, kaikkina näinä vuosina, on ollut aikoja, jolloin nykytilannetta on vaikeampi kestää. Niinä päivinä, viikkoina ja kuukausina elämä näiden oireiden kanssa tuskastuttaa enemmän, kun tavallisesti. On erityisen vaikeaa sietää sitä, että vaikka sain nopean avun ja jäin henkiin, on minun elettävä näiden asioiden parissa kaikki elämäni minuutit ja muiden silmissä tilanne näyttää ohitetulle - sille, että selvisin.

Heikkouden ja avuntarpeen myöntäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Tunnen oloni nillittäjäksi, kun kerta toisensa jälkeen huomautan samoista asioista - etten nää vasemmalle, ettei saa jättää kaapinovia auki, etten voi sopia kahta menoa samalle päivälle, etten enää kykene useimpiin extempore- menoihin, että pitää jättää aikaa myös päiväunille, etten mielelläni tule heikompina päivinä ihmisten ilmoille ja jos tulen, on toivottavaa kävellä mun vasemmalla puolella, ettei tarvitse joka hetki niin kamalasti keskittyä siihen, mihin saatan törmätä. On kulunut seitsemän pitkää vuotta ja edelleen elämässäni on ainoastaan muutama ihminen, jotka kysyvät, mihin toivoisin voivani illallisella istua, että nään kaikki muut pöydässä olijat. He ovat niitä tyyppejä, jotka kävellessämme vaivihkaa vaihtavat puolta, jotta eteneminen on vaivatonta. Äläkä nyt käsitä väärin, tämä ei ollut moite. Tilannehan on täysin ymmärrettävä - ei tämä ole juuri kenenkään muun jokapäiväistä arkea. Itse en vaan aina jaksa olla vaativa (siltä se tosiaan minusta tuntuu) ja muistuttaa asiasta. En silti odota, että kukaan automaattisesti muistaisi sen, miten minä toimin. Samojen pyyntöjen hokeminen vaan kyllästyttää minuakin ja siksi en toisinaan jaksa niitä esittää. Tilanne aiheuttaa kuitenkin sen, että tunnen olevani asian kanssa aivan hirvittävän yksin.

Näinä vaikeampina kausina oman mausteensa soppaan heittää se, että kaikki neurologiset oireeni pahenevat kuormituksen ja stressin myötä. Kongnitiiviset toiminnot hidastuvat, rutiininomaisiinkin tehtäviin tuhraantuu paljon aikaa, muisti ei pelaa, keskittyminen on vaikeaa, kasvojen tunnistaminen ja esineiden etäisyyksien hahmottaminen on hankalaa, aistiärsykkeet voimistuvat, ajantaju katoaa, mieli on levoton ja kiihtynyt, itkureaktio tulee, vaikken ole surullinen tai liikuttunut ja liikkuminen on kömpelöä tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä tai esteitä. Sitten stressaan näistä oireista kaiken muun lisäksi ja vanha tuttu kaava on valmis.

Tänä syksynä on ollut pakko levätä - priorisoida rankalla kädellä ja levätä. Olen viime kuukausina peruttanut osallistumiseni muun muassa lukuisiin pr- tapahtumiin, yhteen blogikirpputoriin, serkkuni häihin, tyttöjen iltaan ja moneen muuhun vähäpätöisenpään tapahtumaan. Jokaisen peruutusviestin lähetettyäni minusta on tuntunut siltä, että olen pettänyt ihmisten odotukset. Sitä on todella vaikea kestää. Fakta kuitenkin on, että kun vuorokaudessa nukkuu 9 tuntia, jää valveillaoloaikaa 15 tuntia. Sen pitää riittää töihin, palautumiseen, syömiseen, siirtymiseen paikasta A paikkaan B, päiväuniin, loppuneen jogurtin ostamiseen, apteekissa asioimiseen, treenaamiseen, peseytymiseen, lukemiseen ja kodin plus avioliiton hoitamiseen. Todella vähän tilaa jää millekään muulle. Vaikka en elä ruuhkavuosia sanan perinteisessä merkityksessä; lapsiperheessä, on aika todellakin kortilla.

Näitä tilanteita ja ylipäätään elämää aivoinfarktin jälkeen miettiessäni, luin parin vuoden takaisen tekstini "Elämää aivoinfarktin jälkeen". Se vähän järkytti. Hämmensi, koska olisin voinut kirjoittaa sen edellisen kauppareissumme jälkeen. Se käsittelee aivan samoja teemoja, joita käyn ja Jannen kanssa yhdessä käymme, edelleen läpi lähes päivittäin. Janne luki tekstin myös ja kysyi, että onko se tosiaan pari vuotta vanha. Se tuntui eiliselle. Edelleenkin kuormituksen kestoni on samalla, heikolla tasolla ja huonon hahmotuskyvyn ja keskittymiskyvyn kanssa kaiken tekemiseen menee keskimääräistä kauemmin. On aina etsittävä tärkeiden asioiden toimittamiseen päivästä se oikea, vähiten sumuinen, hetki. Tuon vanhan tekstin lukeminen havahdutti ajattelemaan sitä, miten vaikeaa on kestää oireita, kun tietää, ettei tilanne ole muuttumassa ratkaisevasti parempaan suuntaan ja tietysti sitä myös, miten paljon toisen sairastuminen määrittelee meidän elämää, arkea ja suhdetta. On hiton tärkeää muistaa joka päivä kertoa toiselle miten paljon häntä arvostetaan ja rakastetaan. Se meillä onneksi muistetaan.

Paitsi rakkaus, myös kirjoittaminen on terapiaa. Se on ollut ylästeelta saakka tapani käsitellä ja järjestää päässäni liikkuvia asioita. Se on myös tapa nostaa esille asioita, jotka muuten saavat liian vähän suunvuoroja. Joka kerta, kun olen pistänyt ylös ajatuksiani elämästä sairastumisen jälkeen, olen saanut paitsi kymmenittäin kysymyksiä ja kommentteja, myös sähköposteja - entuudestaan aivan tuntemattomilta ihmisiltä, jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa, vaikka eivät tiedä miksi. Mutta minä tiedän - se on järjettömän tärkeä tunne, että joku jossain saattaa tietää, miltä sinusta tuntuu.





KUN KAIKKI EI MENE PUTKEEN

Värikäs olohuone. Vanhan hirsitalon sisustus.

Makuuhuoneen tapetti. Vanhan hirsitalon sisustus.

Keittiö. Vanhan hirsitalon sisustus.

Tiedätte varmasti, kun jonkin asian valmistuttua, fiilis on se, että lopputulos on aivan 100% täydellinen - siis juuri sellainen, mistä olit haaveillut ja vaan salaa uskaltanut toivoa. Remontin jälkeen se on ihanin olotila. Niin kävi esimerkiksi, kun meidän keittiö valmistui. Se ylitti kaikki mun odotukset ja projektiin laitettu raha tai vaiva ei tuntunut miltään sen jälkeen, kun sain uudet ihanat ovet, tasot ja jätevaunut. Toisin kävi lattiaremontin kanssa.

Meidän lattiaremontti ei ollut mikään pikku homma - tyhjennettiin koko alakerta. Huonekalut kannettiin ylös ja kaikki kaapit, laatikot plus hyllyt tyhjennettiin muuttolaatikoihin. Vanhat lattiat purettiin, eristeet lapioitiin pois, tehtiin tarvittavat korjaukset, laitettiin uudet villat, lattiat ja listat. Onneksi meillä oli tekijä, koska oman työn päälle se olisi ollut kuolemaksi. Sitä paitsi miten sitä Helsingistä käsin olisi operoinutkaan. Ei siellä pölyn keskellä olisi voinut asettua olemaan ja järjestää lämmintä ruokaa. Tai edes lämpöä taloon, kun rossipohjasta tuuli suoraan huoneisiin. Samoilla pölyillä saatiin onneksi olohuoneeseen uusi sisäkatto.

Remontti viivästyi useampaan otteeseen. Se alkoi maaliskuun lopulla ja venyi toukokuulle. Äitienpäiväksi piti vihdoin olla valmista ja meillä oli perhettä tulossa kyläänkin jo, kun päivää ennen maalle menoa kuulin, ettei meillä ole listoja, katossa sähköjä ja uunin edestä puuttui valut. Hermot oli todella koetuksella. Nyt koko sotkusta on kulunut sen aikaa, että pystyn puhumaan siitä ilman piikkiä verenpaineessa.

Valitettavasti tässä remontissa en voi edes taputella kaikkea villaisella ja todeta, että lopputulos palkitsee. Se ei ole tällä kertaa aivan niin. Tietysti siitä olen älyttömän onnellinen, että lattioita avatessa ei löytynyt hirsistä lahovaurioita ja meillä on nyt lämpimät, uudelleen eristetyt, lattiat. Ja toki nuo leveät kuusilankut ovat upea tuote ja on hienoa, että alakerrassa on nyt samanlainen lattia joka huoneessa. Kuitenkin viivästykset ja pieleen mennyt pönttöuunin edustan pellitys kaivelee ja kaiken päälle olemme alkaneet epäillä, tuliko värin kanssa tehtyä virhevalinta. On varmaankin niin, että vanhahtavan harmaiksi käsitellyt lankut olisivat sopineet paremmin asunnon väreihin. Se huti onneksi ratkeaa konevuokraamosta kärrättävällä hiomakoneella ja muutamalla purkilla Osmon öljyvahaa. Lisää pölyä siis luvassa.

Ihanaa alkanutta lokakuuta,
Laura