Sisällön tarjoaa Blogger.

ELÄMÄÄ AIVOINFARKTIN JÄLKEEN, osa 2



Syksy mennyt pitkälle hiljaiselossa. Olen monesti miettinyt blogini kohtaloa ja sitä onko minulla millainen velvollisuus aktiivisuuteen, sekä blogin että Instagramin osalta, lukijoitani kohtaan. En haluaisi, että minulle rakkaasta asiasta tulee velvoite, mutta sille se toisinaan, onneksi ainostaan heikompina hetkinä, tuntuu. Tämä syksy on ollut taas yllättävän raskas. Ja, että tällaisia yllätyksiä tulee vielä seitsemän vuoden jälkeen, tuntuu kamalalle.

Aivoinfarktin jälkeen, kaikkina näinä vuosina, on ollut aikoja, jolloin nykytilannetta on vaikeampi kestää. Niinä päivinä, viikkoina ja kuukausina elämä näiden oireiden kanssa tuskastuttaa enemmän, kun tavallisesti. On erityisen vaikeaa sietää sitä, että vaikka sain nopean avun ja jäin henkiin, on minun elettävä näiden asioiden parissa kaikki elämäni minuutit ja muiden silmissä tilanne näyttää ohitetulle - sille, että selvisin.

Heikkouden ja avuntarpeen myöntäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Tunnen oloni nillittäjäksi, kun kerta toisensa jälkeen huomautan samoista asioista - etten nää vasemmalle, ettei saa jättää kaapinovia auki, etten voi sopia kahta menoa samalle päivälle, etten enää kykene useimpiin extempore- menoihin, että pitää jättää aikaa myös päiväunille, etten mielelläni tule heikompina päivinä ihmisten ilmoille ja jos tulen, on toivottavaa kävellä mun vasemmalla puolella, ettei tarvitse joka hetki niin kamalasti keskittyä siihen, mihin saatan törmätä. On kulunut seitsemän pitkää vuotta ja edelleen elämässäni on ainoastaan muutama ihminen, jotka kysyvät, mihin toivoisin voivani illallisella istua, että nään kaikki muut pöydässä olijat. He ovat niitä tyyppejä, jotka kävellessämme vaivihkaa vaihtavat puolta, jotta eteneminen on vaivatonta. Äläkä nyt käsitä väärin, tämä ei ollut moite. Tilannehan on täysin ymmärrettävä - ei tämä ole juuri kenenkään muun jokapäiväistä arkea. Itse en vaan aina jaksa olla vaativa (siltä se tosiaan minusta tuntuu) ja muistuttaa asiasta. En silti odota, että kukaan automaattisesti muistaisi sen, miten minä toimin. Samojen pyyntöjen hokeminen vaan kyllästyttää minuakin ja siksi en toisinaan jaksa niitä esittää. Tilanne aiheuttaa kuitenkin sen, että tunnen olevani asian kanssa aivan hirvittävän yksin.

Näinä vaikeampina kausina oman mausteensa soppaan heittää se, että kaikki neurologiset oireeni pahenevat kuormituksen ja stressin myötä. Kongnitiiviset toiminnot hidastuvat, rutiininomaisiinkin tehtäviin tuhraantuu paljon aikaa, muisti ei pelaa, keskittyminen on vaikeaa, kasvojen tunnistaminen ja esineiden etäisyyksien hahmottaminen on hankalaa, aistiärsykkeet voimistuvat, ajantaju katoaa, mieli on levoton ja kiihtynyt, itkureaktio tulee, vaikken ole surullinen tai liikuttunut ja liikkuminen on kömpelöä tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä tai esteitä. Sitten stressaan näistä oireista kaiken muun lisäksi ja vanha tuttu kaava on valmis.

Tänä syksynä on ollut pakko levätä - priorisoida rankalla kädellä ja levätä. Olen viime kuukausina peruttanut osallistumiseni muun muassa lukuisiin pr- tapahtumiin, yhteen blogikirpputoriin, serkkuni häihin, tyttöjen iltaan ja moneen muuhun vähäpätöisenpään tapahtumaan. Jokaisen peruutusviestin lähetettyäni minusta on tuntunut siltä, että olen pettänyt ihmisten odotukset. Sitä on todella vaikea kestää. Fakta kuitenkin on, että kun vuorokaudessa nukkuu 9 tuntia, jää valveillaoloaikaa 15 tuntia. Sen pitää riittää töihin, palautumiseen, syömiseen, siirtymiseen paikasta A paikkaan B, päiväuniin, loppuneen jogurtin ostamiseen, apteekissa asioimiseen, treenaamiseen, peseytymiseen, lukemiseen ja kodin plus avioliiton hoitamiseen. Todella vähän tilaa jää millekään muulle. Vaikka en elä ruuhkavuosia sanan perinteisessä merkityksessä; lapsiperheessä, on aika todellakin kortilla.

Näitä tilanteita ja ylipäätään elämää aivoinfarktin jälkeen miettiessäni, luin parin vuoden takaisen tekstini "Elämää aivoinfarktin jälkeen". Se vähän järkytti. Hämmensi, koska olisin voinut kirjoittaa sen edellisen kauppareissumme jälkeen. Se käsittelee aivan samoja teemoja, joita käyn ja Jannen kanssa yhdessä käymme, edelleen läpi lähes päivittäin. Janne luki tekstin myös ja kysyi, että onko se tosiaan pari vuotta vanha. Se tuntui eiliselle. Edelleenkin kuormituksen kestoni on samalla, heikolla tasolla ja huonon hahmotuskyvyn ja keskittymiskyvyn kanssa kaiken tekemiseen menee keskimääräistä kauemmin. On aina etsittävä tärkeiden asioiden toimittamiseen päivästä se oikea, vähiten sumuinen, hetki. Tuon vanhan tekstin lukeminen havahdutti ajattelemaan sitä, miten vaikeaa on kestää oireita, kun tietää, ettei tilanne ole muuttumassa ratkaisevasti parempaan suuntaan ja tietysti sitä myös, miten paljon toisen sairastuminen määrittelee meidän elämää, arkea ja suhdetta. On hiton tärkeää muistaa joka päivä kertoa toiselle miten paljon häntä arvostetaan ja rakastetaan. Se meillä onneksi muistetaan.

Paitsi rakkaus, myös kirjoittaminen on terapiaa. Se on ollut ylästeelta saakka tapani käsitellä ja järjestää päässäni liikkuvia asioita. Se on myös tapa nostaa esille asioita, jotka muuten saavat liian vähän suunvuoroja. Joka kerta, kun olen pistänyt ylös ajatuksiani elämästä sairastumisen jälkeen, olen saanut paitsi kymmenittäin kysymyksiä ja kommentteja, myös sähköposteja - entuudestaan aivan tuntemattomilta ihmisiltä, jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa, vaikka eivät tiedä miksi. Mutta minä tiedän - se on järjettömän tärkeä tunne, että joku jossain saattaa tietää, miltä sinusta tuntuu.





3 kommenttia

  1. Myös minä olen kirjoittanut paljon varsinkin vaikeina aikoina. Niitä on 70 vuoteen mahtunut. Kirjoitan vain itselleni..tyhjentääkseni mieleni huonoista ajatuksista. Sen jälkeen on helpompi päästä niistä irti. Omista vaikeista asioista olen aina ollut huono puhumaan kenellekään. Huono luonteenpiirre, joka vaan on osa minua. Kaikkea hyvää sinulle ja Jannelle. ❤💙 Terv. Hansu

    VastaaPoista
  2. Laura, <3 voimia jokaiseen päivääsi!
    Kirjoita vain silloin, kun kirjoittaminen tuntuu hyvältä tai vapauttavalta. Ei tarvitse kirjoittaa velvollisuudesta meitä lukijoita kohtaan. Itse olen huomannut omassa blogissani, että välillä on hyvä pitää taukoa ja ihan tietoisesti laittaa taka-alalle se seuraajakysymys. Jos ajattelee vain lukijoita, kirjoittaminen alkaa tuntua työltä.
    Oman mieheni kohdalla olen havainnut samanlaisia infarktin jälkioireita. Ne eivät ole kovasti lieventyneet vuosien aikana. Nyt infarktista on neljä vuotta. Vaatii paljon läheiseltä ymmärrystä ja rinnallakulkemista. <3

    VastaaPoista
  3. En itse asiassa ole ollut tietoinen, mikä sinulla on ollut, aistinut vain, että jokin sairaus sinun elämääsi varjostaa. En siis alunperin ole nähnyt tuota ekaa postausta. Kuulostaa aivan hirveältä ja samalla tuntuu pöhköltä sanoa noin sinulle. Olen todella pahoillani puolestasi ja olet varmasti tosi tottunut myös siihen, etteivät muut oikein osaa suhtautua tilanteeseesi tahdikkaasti tai sanoa oikeita asioita. Minusta on hyvä, että kirjoitit tästä. Minusta olet superselviytyjä, kun olet kaikkina näinä vuosina tehnyt esim. kaikkea tätä, mitä blogissasi olet kertonut ja esitellyt. Olen ihan varma, että lähipiirisi ymmärtää, ettet ole joka tilanteessa läsnä tai kuten muut. Viimeisenä mielestäni sinun tarvitsee ajatella sitä, että olisit velvollinen huomioimaan muita omassa hankalassa tilanteessasi. Olet syystä oikeutettu keskittymään oman arkesi sujuvuuteen ja täytyyhän sinun kuunnella itseäsi, kun varmasti on päiviä ja päiviä. Oikein paljon voimia ja uskoa tulevaan sinne kaikesta huolimatta. ❤

    VastaaPoista