Sisällön tarjoaa Blogger.

JOS VARASTAISI VIELÄ YHDEN PÄIVÄN LISÄÄ






Epäilen, että vanhan talon omistamissa ei ole juurikaan yhteistä sen kanssa, että ostaa kodin kerrostalosta. Se meinaan muodostuu rationaalisellekin ihmiselle vuosien myötä sellaiseksi rakkaustarinaksi, ettei sitä kauppakirjan ostohetkellä vielä aavista. Tämän kerron painokkaasti ja varmana asiastani, vaikkei kokemusta ole, kun tästä yhdestä torpasta. En voisi kuvitella, että vastaan tulee toinen saman reaktion minussa aiheuttava asumus. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana tuntuu, etten ole juureton, vaan kotona.

Meillä ja Tyynelällä on nyt takana kahdeksan vuotta yhteistä historiaa, eikä lähtemisenvaikeus suinkaan ole näinä vuosina helpottanut. Se tunne on sunnuntaisin tuttu. Aamusta asti ilmassa on hähmäistä levottomuutta. Jo aamupalalla alitajunnastani nousee lehteä lukiessa ajatus, etten tahtoisi mennä kaupunkiin. Tekisi vaan mieli laittaa puut saunan pesään. Istua ihan hiljaa pellon laidassa. Keittää vielä yksi kuppi teetä. Miettiä vielä yhden illan ruuat. Liottaa kaapin päältä purkista kuivattuja suppilovahveroita ja kaivaa ylähyllyltä ristottoriisiä - juuri sopivasti kahdelle. Tehdä vielä kerran kaikki päivän tutut rutiinit.

Iltaa kohden sitten ajaudutaan keskusteluun, että onko maanantaiaamuna jotain akuuttia, odotetaan, että jompi kumpi sanoo sen - lähdetäänkö vasta aamulla. Yksi ilta vielä. Sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Janne lähtee puuvajan kautta pihasaunalle ja pian piipusta nousee savu. Mä katson sitä ikkunasta ja uppoudun neuletyöni kanssa sohvan nurkkaan. Ihan, kun olisi varastanut yhden päivän lisää. Ja kun auto sitten aamupäivällä starttaa Tyynelän pihasta kohti keskustaa, me molemmat aina huikataan, että "Hei kiitos Tyyne, oli kivaa. Oot ihana. Ihan kohta nähdään taas."