Sisällön tarjoaa Blogger.

AJATUS YSTÄVYYDESTÄ



Olen viime vuosina kokenut ihan kamalaa yksinäisyyttä. En nyt tarkoita sellaista fyysistä ihmisten puuttumista ympäriltä, vaan sisäistä outouden ja erilaisuuden tunnetta. Voisin kuvailla sitä myös puhumattomuudesta johtuvaksi ymmärryksen puutetteeksi. Ehkä en ole löytänyt kirjaimia, joilla voisin sanoittaa itseni. Se alkoi aivoinfarktien jälkeen. Eikä se ole mikään ihme. Miten voisinkaan kuvitella, että minua ympäröivät ihmiset tai suhteet olisivat samoja, kun minäkin muutuin.

Persoonallisuuden muutokset ja tunneherkkyyden lisääntyminen on yleisesti tunnistettuja piirteitä sairastuneilla. Tämä pätee luullakseni kaikkiin elämän suuriin käänteisiin. Samanlaisia tilanteita kohdataan varmasti erotessa, potkujen jälkeen, läheisen kuollessa, uuden ihmisen syntyessä jne. Tapahtuman jälkeen on opittava tunnistamaan uusi itsensä ja tämän uuden ihmisen psyykiset ja fyysiset tarpeet. Se kysyy sekä aikaa, että kärsivällisyyttä. Ei ole siis ihme, että kun koko paletti peittyy uusien värien alle niin, ettei alkuperäistä enää tunnista, menee kutakuinkin kaikki uusiksi.

Haluan korostaa, etten omassa tilanteessani lainkaan syytä ketään. Kuten jo totesin tilanne on kaikille osapuolille täysin uusi. Jos mietin asiaa läheisteni kannalta, niin ymmärrän hyvin miten tympeää on, kun lähellä ollut ihminen alkaa yhtäkkiä käyttäytyä toisin. On oikeastaan joku ihan muu, vaikka näyttääkin sille samalle vanhalle. Olen nähnyt tämän muutoksen monessa läheisessäni elämän eri tilanteissa. Se on sitten valinnanpaikka, tahtooko jatkossakin hypätä samaan junaan. Omassa muutoksessani jo pelkästään sen hyväksyminen on ollut haastavaa, että vaikka monelle muulle se oli yksi sairaskohtaus, josta jäin henkiin, minulle se on vaikuttanut elämäni jokaikiseen päivään siitä lähtien.

Osa läheisistäni on kyennyt vaivatta katsomaan tilannetta uudesta kulmasta, osa ei. Ajattelen heitä kaikkia silti lämmöllä. Onnekseni Janne osasi sopeutua. Hän tahtoo edelleen, vaikka näkee kaiken läheltä. Hän on ollut muutoksille avoin ja arvostan sitä suuresti. Kuulen Jannen toisinaan sanovan meidän ystäville tai tuttaville, ettei hän usko, että suurin osa ympäröivistä ihmisistä tietää puoliakaan siitä, millaista tämä meidän elämä nykyään on. Janne näkee arjen haasteineen. Ja ne jotka haluavat puhua ja ennenkaikkea, viikko ja vuosi toisensa jälkeen, kuunnella samoja ylä- ja alamäkiä, alkavat hiljalleen käsittää. Äitini ja siskoni ovat alkaneet mielestäni päästä viime aikoina erittäin hyvin jyvälle siitä, mitä tämä nykyään on. Tavallaan sekin on nyt vasta. Enkä nyt tarkoita lainkaan syyllistäen (niinkuin jo edellä mainitsin, ei ole yhtään ihme, sillä tämä kaikki todella on monimutkaista), mutta onhan se fakta, että aivoinfarteistani on kulunut jo vuosia - tarkalleen ottaen kohta kahdeksan. Kaikki on hitaasti mennyt uusiin uriinsa, vaikka heidän elämänsä ovat erittäin lähellä meidän elämäämme.

Ne ystävistäni, joiden kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa - esimerkiksi puolin toisin yökyläillen tai matkustaen, eivät ole välttyneet näkemästä niitä huonojakin hetkiä. Olen vuosien mittaan huomannut, että harvan kanssa voin viettää samassa paikassa useita päiviä. Kaikkialla ei voi vetäytyä hetkeksi oven taakse omiin oloihinsa, kun heikottaa. Tulee tunne, että pitää suoriutua ja olla seurassa. Tämä tunne on täysin omaa levottomuuttani, eikä liity lainkaan niihin rakkaisiin ystäviin, jonka seurassa kulloinkin olen.

Nykyään arvostan yhä enenevissä määrin paikkoja ja tilanteita, joissa ihmiset otetaan vastaan kiinnostuneita, läsnäollen ja kuunnellen- puolintoisin juuri sellaisena, kun he ovat. Se vaatiin sekä avarakatseisuutta, suoruutta, että omien tarpeidensa tunnistamista. Se tuntuu ystävyydelle.





(Kuvat: Tyynelän vierashuoneesta. Olkoon se vieraiden sijaan ystävien.)

Ei kommentteja