Sisällön tarjoaa Blogger.

MIES TYYNELÄN TAKANA


Tälläkertaa on luvassa postauksen verran nostalgiaa, joka keväällä nosti liikutuksen tunteen palana mun kurkkuun. Tarina täytyy vaan aloittaa vähän kauempaa. Noin yhdeksänkymmenen vuoden takaa...

Tyynelä on rakennettu vuonna 1927. Sen historia on ollut meillä alusta saakka tiedossa. Edellinen omistaja jätti talosta ja sen vaiheista meille muutaman A4:sen verran tekstiä. Faktat ovat siis olleet hallussa, mutta tarinoita on ollut melko vähän. 

Yhdeksässäkymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Talon / tilan omistaneita on ollut kolme perhettä. Meidän aikamme täällä alkoi seitsemän vuotta sitten. Tullaankin tähän alkuun siis heti reippaasti eteenpäin ajassa - viime talveen.

Olin helmikuussa juoksemassa ystävän koiran kanssa, kun tapasin hiekkatiemme päässä koiransa kanssa ulkoilevan miehen, jonka koti on meistä kilometrin päässä. Hän on asunut alueella yli 60 vuotta. Alkuun koirat olivat hyvä syy jäädä juttusille, mutta pian puheet kääntyivät kohti Tyynelää. Tämä mies kertoi, että Tyynelän perheelleen rakentanut Emil oli hänelle tuttu. Päällimmäisenä tuli kuulema mieleen, että Emil oli hyvin huolellinen mies. Oli ihana kuulla, että joku on ollut täällä silloin ja tullut tutuksi talossamme asuneiden ihmisten kanssa. Halusin tietää lisää ja puhuimmekin vielä hyvän tovin.

Keskustelua seuraavalla viikolla postilaatikkoomme oli yllättäen tiputettu kuvan lehtileike, saatekirjeen kera. Olin todella iloisesti yllättynyt. Kiitin häntä sähköpostitse, kun olisi ystävällisesti minulle osoitteen jättänyt. Kiitosviestini perään tuli vielä sähköpostilla lisätietoja. Oli kuulema ilo kertoa, kun tunnistaa aitoa kiinnostusta asiaa kohtaan. Olin niin iloinen, että pääsin jotain kautta lähemmäs sitä, millaista elämä on täällä aiemmin ollut.

Loppuhuipentumaksi tälle tämän kevään tietojen lisääntymiselle osui eräs toukokuinen sunnuntai - Äitienpäivä. Janne oli pajan edessä puuhommissa, kun pihaamme ajoi yllättäen auto. Laskin auton ovien käyvän pariin kertaan ja tiesin, että jotain tärkeää se varmaan oli - tuskin eksyneet ohikulkijat pihaan astuisivat. Puin siis päälle ja menin ulos. Autosta astunut pariskunta kätteli minutkin lämpimästi. Mies hymyili ja kertoi olevansa Tyynelässä kasvaneen perheen nuorimmainen lapsi, Emilin poika. Ennen, kun hän ehti itse kysyä sopiiko lapsuudenkotia tulla katsomaan, sanoin, että tiedämme teidät, lämpimästi tervetuloa ja ollaan teitä jo odotettukin. Olin meinaan useamman kerran seitsemään vuoteen ihmetellyt, ettei kukaan ohikulkiessaan ollut vielä tullut katsomaan tilan nykyasua.

Siinä me sitten porukalla kierrettiin saunatuvat, navetat, ylä- ja alakerta. Kierroksen aikana kuultiin...
... missä olivat olleet mamman kangaspuut.
... missä oli seissyt se puunkantoon tarkoitettu pahvilaatikko, joka oli hellan vieressä seistessään mustunut ja pahasti säikäyttänyt.
... miten meidän vessan paikalla oli ollut sauna, ennen pihasaunan rakentamista.
... kuinka yläkertaan oli asennettu vesisäiliö ja sinne pumpattu saunalle laskettava vesi. 
... miten hieno isä "pappa" oli ollut. 
... miten hyvälle tuntui, kun vanhat ovet ovat vielä paikoillaan. Ja osa lattioista. Sekä erityisesti tietysti pappan muuraama takka.

Lopuksi katsottiin kuvia menneistä. Kaivettiin esiin valokuvat, jotka oltiin edelliseltä omistajalta saatu. He olivat selvästi liikuttuneita. Niin olin minäkin. Tuntui merkityksellisetä kertoa, että tiesin heistä ja että olimme yrittäneet taustoihinkin perehtyä. Halusin kertoa, että talon menneitä vuosia pidetään täällä arvossaan ja meillä ollaan iloisia, että saadaan olla osa tätä historiaa. Tapaaminen oli todella iloinen ja odotettu yllätys.

Itselle kaikkein liikuttavin yllätys oli silti vielä tulossa. Meille kerrottiin, että he olivat tulleet tutuiksi sen muutaman vuoden takaisin, meistä kirjoitetun Kodin Kuvalehden jutun kanssa. Sitä oltiin kuulemma porukalla luettu ja monistettu. Hekin tiesivät meidät.

Nyt, jotain viikkoja taaksepäin katsoessa, tuntuu positiivisesti jännittävälle se, että vierailupäivä sattui olemaan äitienpäivä. Olenhan aiemminkin ajatellut sitä, miten lapsettomana jätän jälkeni tähän maailmaan näiden talojen kautta.




Tämä kirjoitus on kunnioitus Emilin muistolle, hänen perheelleen ja heille kaikille, jotka ovat aikanaan asuttaneet Tyynelää ja pitäneet sitä hyvin. 

6 kommenttia

  1. Voi ei miten ihana tarina, minäkin ihan liikutuin lukiessani tätä <3 Kiitos, kun kirjoitit tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana <3 Tää oli kyllä todella liikuttava päivä. Jotenkin se tuon päivän epämääräinen vuotuinen ahdistus vaihtui iloon ja oloon, että asioilla on tarkoitus. Jostain syystä tää talo päätyi meille ja teki meidät vielä onnellisimmiksi.

      Ja hei ilosta ja onnesta puheen olleen - huomenna taas nähdään <3

      Poista
  2. Tällaiset nostalgiset muistot ja tiedot antavat kodille hyvän kivijalan. Jotenkin ihana asua huushollia, jolla on historia. Samaistuin niin noihin tunteisiisi, että minullakin tuli tippa linssiin, kun juttuasi luin. <3 Onnellista juhannusta Tyynelään! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Niin antaa! Hyvä tunne, kun on osa jotain isompaa asia kokonaisuutta. Musta on mahtavaa ajatella menneitä / tulevia vuosia ja tuntea, että se aika minkä me täällä huushollaamme on vaan pieni pätkä tämän talon ja tilan historiaa.

      Onnellisia kesäpäiviä sinne <3

      Poista
  3. Olipa kaunis tarina, kohtaaminen ja kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara <3 Ihana kuulla, että tää ilahdutti. Kiitos, kun jätit kommentin, tuli hyvä mieli :)

      Poista